Leo Tolstoin Väärä kuponki -novellin inspiroima ja Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa -kappaleesta väliotsikot lainaava episodielokuva kertoo useista traagisista ihmiskohtaloista ja tavoittaa pohjoisen melankolian karmaisevalla tavalla. Alkoholisoituneen kauppamatkustajan tulkitsija Sulevi Peltola kruunattiin parhaan näyttelijän Jussi-palkinnolla.

***

Pahan maan tuottaja Markus Selin on eittämättä nykyajan Särkkä tai Orko. Pelkkä elokuvien lista riittää sen osoittamaan: Matti (suunniteltu ensi-ilta 2006), Paha maa (2005), Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (2004), Yksityisetsivä Vares (2004), Levottomat 3 (2004), Pahat pojat (2003), Minä ja Morrison (2002), Lomalla (2000), Levottomat (2000), Häjyt (1999), Kummeli Kultakuume (1998), Esa ja Vesa – Auringonlaskun ratsastajat (1994) ja Jäätävä polte (1985) ovat Selinin tuottamia. Taiteellisia voittoja Selin ei ole uralleen juuri niittänyt, mutta kansainvälisesti moninkertaisesti palkittu Paha maa on linjasta poikkeus. Se täyttää taide-elokuvan kriteerit ilman mukisemista. Puhe tuottaja Selinistä sai elokuvan jälkeen entistä kunnioittavampia sävyjä.

   Pahan maan ohjannut Aku Louhimies on suomalaisen elokuvatekijöiden kärkinimiä 2000-luvulla. Hänen taustansa oli televisiossa ja mainostoimistossa. Hän ohjasi suosittuja 1990-luvun televisiosarjoja kuten Sydänten akatemia (MTV3), Isänmaan toivot (Nelonen) ja Kotikatu (TV1). Niiden lisäksi hän ohjasi 50-minuuttisen tv-elokuvan Pentti Saarikoskesta (Elämä on näytelmä: Jatkoaika, MTV3) sekä joitakin lyhytelokuvia. Louhimiehen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva Levottomat (2000) sai arvostelijoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta oli yleisömenestys, eikä huonosti mennyt myöskään Kuutamolla (2002). Solar Filmsin Neloselle tuottama Irtiottoja-sarja (2003) teki Louhimiehestä kriitikoiden hyväksymän ja hänet valittiin vuoden ohjaajaksi 2004.
Pahan maan käsikirjoittaja Paavo Westerberg tunnetaan näyttelijänä, mutta televisiosarja Irtiottoja teki hänestä käsikirjoittajan. Käsikirjoittaja Jari Rantala on toiminut elokuvakriitikkona ja työskentelee tv-ohjaajana ja -leikkaajana käsikirjoitustöidensä ohella. Pahan maan kuvaaja, valo- ja kameramiehenä kunnostautunut Rauno ”Rane” Ronkainen on jo kolmannen kerran Aku Louhimiehen kuvaajana. Aiemmat olivat lyhytelokuva Ensi tiistaina Brahmsia (1998) ja Irtiottoja. Ronkainen on kuvannut myös tv-sarjat Me Stallarit (2004), Juulian totuudet (2002) sekä Benner & Benner (2001).

1,4 miljoonan euron budjetilla valmistettu Paha maa sai julkisuutta kun ohjaaja Louhimiehen ja tuottaja Markus Selinin välistä eripuraa elokuvan viimeisestä versiosta käsiteltiin laajasti tiedotusvälineissä. Päällisin puoli kyse oli ikuisesta ongelmasta, siitä kuka määrää, tuottaja vai ohjaaja, mutta monet olivat valmiit määrittelemään nopeasti sovitun riidan nerokkaaksi markkinointitempuksi.

Paha maa on nopearytminen, realistinen ja jopa raju kuvaus tämän päivän Suomesta, jonka perusta on tragediassa, mutta se kirvoittaa myös poikkeuksellisen hersyviä nauruja. Elokuva rakentuu episodeille, tarinat nivoutuvat toisiinsa epälineaarisesti. Runkona on Eppu Normaalin sanoitus Murheellisten laulujen maa, jonka teemat, työttömyys, viina, kirves, perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe realisoituvat valkokankaalle. Ideansa elokuva on kuitenkin saanut myös Leo Tolstoin pitkästä novellista Väärennetty korkolippu. Sen ytimessä on ajatus panna paha kiertämään. Niin tehdään myös Pahassa maassa. Kuitenkaan Tolstoin kristillistä anteeksiannon sanomaa ei Pahasta maasta löydy: Vuorisaarnan on korvannut vanhempi laki, Hammurabin. Armo oli poissa myös Robert Bressonin samasta Tolstoin novellista tehdystä elokuvasta L’Argent (Raha 1983).

Entinen valokuvamalli Tuomas (Mikko Leppilampi) on tietokonehakkeri, joka haluaisi tehdä jotakin yhteiskunnallisesti merkittävää. Tuomaksen paras kaveri Niko (Jasper Pääkkönen) elää nautintoja hakevaa elämää viinan ja huumeiden maailmassa. Niko lähtee kotoaan työttömyyden takia rappiolle joutuneen isänsä (Pertti Sveholm) luota. Tuomas pyytää Nikon mukaan iskuun tietokoneverkkoja vastaan. Tuomas seurustelee varakkaasta kodista tulevan Elinan (Pamela Tola) kanssa. Tämä on parikymppinen rohkea ja älykäs nuori aktivisti, joka opiskelee yliopistolla historiaa ja valtiotieteitä. Reilun vuoden seurustelun jälkeen Elina on raskaana. Nuoret suunnittelevat naimisiinmenoa.
Toisessa tarinassa Niko väärentää 500 euron setelin. Se kulkeutuu sekatyömies Isto Virtaselle (Mikko Kouki). Nöyryytetty Isto panee pahan kiertämään ja varastaa laitakaupungilla olevasta autoliikkeestä hienoimman maastoauton. Autokauppias (Samuli Edelmann) jatkaa pahan kierrättämistä, takavarikoi pölynimurikauppias Hurskaiselta (Sulevi Peltola) tämän työssä välttämättömän käytetyn auton. Hurskainen menettää kaiken, tapaa sattumalta Isto Virtasen, ja ratkeaa monen vuoden jälkeen ryyppäämään, mistä ei hyvä seuraa.
Kolmannessa tarinassa esillä ovat poliisi Hannele (Matleena Kuusniemi) sekä hänen opettaja-aviomiehensä Antti (Petteri Summanen), joilla on kolme lasta. Edellisten kertomusten leikkauspisteessä kaikkien elämä muuttuu peruuttamattomasti.  Ihmisten kohtalo on elokuvan nimen mukainen, paha ja julma.

Jos kohta kehystarinoita vaivaa tietty irrallisuus eikä päärooleja ole kirjoitettu kovin syvällisiksi, mikä on nuorille näyttelijöille painolasti, elokuvan vahvat sivuroolit nostavat yleisen tason korkeaksi ja täyttävät uskottavasti yhteiskunnallisesti mielenkiintoisen draaman vaatimukset.

Televisiossa kannuksensa pääosin hankkinut tekijätiimi tuottaa korkealaatuista tv-estetiikkaa, mutta valkokankaalla kuvien ahtaat rajaukset, keskitykset ja henkilöiden kasvokuvat hieman puuduttavat. Intiimiyttä ja herkkyyttä tavoittelevat pysähtyneet kasvokuvat ovat kyllä nousemassa muodiksi elokuvassakin, jopa dokumenttielokuvissa, yllättävimpänä esimerkkinä Pirjo Honkasalon maailmalla palkittu Melankolian 3 huonetta.

– Jari Sedergren 17.12.2005