Goottirockin säestämässä eurovampyyrielokuvassa Catherine Deneuve ja David Bowie esittävät eteerisiä ja kattohuoneistonsa eristämiä yläluokkaisia verenimijöitä. Epäkuolleet eivät kuitenkaan ole kuolemattomia, mikä paljastuu, kun heistä toinen vanhenee päivässä satoja vuosia. Tony Scottin esikoiselokuva lainaa musiikkivideoiden ja mainosten estetiikkaa ja leikittelee vastakohtaisuuksilla, korkean ja matalan sekoittamisella ja rinnastamisella.

***

Tony Scott (1944–2012) oli ajan hermoilla, jopa edellä aikaansa tehdessään debyyttielokuvansa Verenjano 1980-luvun alussa. Anne Ricen vampyyriromaaneista vasta Veren vangit oli jo ehtinyt ilmestyä mutta Vampyyri Lestat -teokset, Stephanie Meyerin Twilight-saaga ja modernit vampyyriaiheiset tv-sarjat (mm. True Blood) odottivat vielä tuloaan. Varsinaisen jälleensyntymisen vampyyrit tekivät näiden teosten ja niistä tehtyjen tv-sarjojen ja elokuvien myötä.

Ennen esikoispitkäänsä Scott oli ohjannut menestyksekkäästi televisiomainoksia ja Verenjanon visuaalisessa ilmiasussa ja leikkauksessa tätä ei voi olla panematta merkille. Luonnollisesti aikalaisarvioissa nostettiin esille myös likeinen suhde musiikkivideoiden estetiikkaan. Elokuvallisina esikuvina ja vaikuttajina on nostettu esille muun muassa Harry Kümelin eroottinen vampyyrielokuva Les Lèvres rouges (Daughters of Darkness, 1971), Donald Cammellin Nottinghill klo 11.17 (Performance, 1970) ja Nicolas Roegin Mies toisesta maailmasta (Man who Fell the Earth, 1976). Takaumissa, jotka kuvaavat vampyyrien menneisyyttä 1700-luvulla, on nähty viitteitä myös ohjaajan isoveljen Ridleyn 1800-luvun alkuun sijoittuvaan esikoisohjaukseen Kaksintaistelijat (Duellists, 1977).

David Bowie ja Catherine Deneuve ovat eteerisiä ja penthousensa eristämiä yläluokkaisia verenimijöitä. Heidän huolella ja tyylillä rakennettu maailmansa horjahtaa vasta, kun kuolemattomaksi itsensä kuvitellut John vanhenee päivässä satoja vuosia. Elokuva leikittelee vastakohtaisuuksilla, korkean ja matalan sekoittamisella ja rinnastamisella. Se ammentaa vaikutteensa kiihkeistä rock-musiikkivideoista viileän romanttisiin design-mainoksiin. Bauhaus ja Ravel, brutaali väkivalta ja nuottilehdille kauniisti putoilevat veripisarat, diskon räikeys ja harsoiset utukuvat, sairaalan kalseus ja upeasti sisustetut hämyisät interiöörit – kaikki nämä kontrastit sulautuvat toisiinsa hivelevän täsmällisesti. Ja lienee turha lisätä, että kokonaisuutta leimaa muutenkin äärimmäistä pikkutarkkuutta tavoitteleva kameran käsittely, joka tarjoaa kiehtovia ja yllättäviä kuvakulmia ulkokohtaisista seikoista kiinnostuneille esteetikoille. Verenjano on muodikas ja epäuskottava kauhusatu, jonka koristeltu pinta ei kestä raaputtelua. Teoksen formalismi vaikuttaa kuitenkin niin tarkoitukselliselta ja harkitulta että juonen pysähtyneisyys maistuu ajoittain kokeilulta tai protestilta vastaavien vampyyrielokuvien hillittömälle kohellukselle.

– Pasi Nyyssönen 11.12.2013 Lähteenä Martti Lahti (US), Tapani Maskula (TS)