THE HOLE (1998)

Kaksikymmentä vuotta ennen Parasite-elokuvaa Tsai kuvasi yhteiskunnan alempia luokkia vesivuotojen ja tuholaistorjunnan valtaamissa loukoissa. On vuosituhannen vaihde, ja outo torakoiden levittämä pandemia riivaa Taiwania. Naapurukset löytävät autiossa kerrostalokompleksissa keskusteluyhteyden lattiareiän kautta, ja harmaaseen betoniarkeen väriä tuovat Grace Changin iskelmien Technicolor-fantasiat.

***

Vuosituhannen vaihde on ovella ja Taipeita riivaavat sadepuuskat sekä salaperäinen epidemia, joka saa ihmiset käyttäytymään hyönteismäisesti. Tämän vuoksi asukkaita kehotetaan poistumaan kaupungista. Taipeilaisessa kerrostaloasunnossa korjauskäynnillä oleva putkimies jättää lattiaan pienen reiän, josta asunnossa asuva mies alkaa tarkkailla naisnaapuriaan. He asuvat alueella, joka on määrätty evakuoitavaksi. Määräystä on tehostettu veden ja sähkön katkaisemisella. Dong keskittyy täysin näihin kahteen, omiin päällekkäisiin asuntoihinsa muusta maailmasta eristäytyneeseen henkilöön.

Dong perustuu Tsai Ming-liangin kirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmään A Wardrobe in the Room. Siinä on ainoastaan yksi elävä näyttelijä, yksinäinen nuori mies, joka puhuu loputtomasti puhelimeen jonka toisessa päässä ei oletettavasti ole ketään. Näytelmän toinen hahmo, jolle päähenkilö purkaa sisintään paljastuu vaatekaapiksi.

Tsain elokuvissa on enemmän oikeita henkilöhahmoja, mutta heidän keskinäinen kommunikaationsa on lähes olematonta. Ihmisten sijaan pikemminkin lavasteet ja tilat keskustelevat keskenään ja heijastavat itseensä käpertyneiden ihmisten mielialoja. Ne eristävät henkilöt erilaisiin tiloihin – ylä- ja alakertaan, talon sisä- ja ulkopuolelle, sängyn päälle ja alle, päällekkäisiin asuntoihin – jotka rajaavat heidän elämäänsä sekä heijastavat samalla heidän sulkeutuneisuuttaan ja kyvyttömyyttään kommunikaatioon.

Tsain elokuvien vieraantuneessa ja ahdistavassa maailmassa on kuitenkin yllättäviä koomisia purkauksia, jotka pitävät yllä toivoa onnesta inhimilliseen läheisyyteen ja kanssakäymiseen kykenemättömien henkilöiden välillä. Dong-elokuvaa rytmittävät 50-luvun mandariinimusikaalien tähden Grace Changin lauluihin sovitetut surrealistiset kabareejaksot, jotka ovat fantasioita elokuvan kahden vieraantuneen henkilön romanttisesta kohtaamisesta.

Vesi on ollut keskeinen elementti kaikissa Tsain elokuvissa jo ennen Dongia. Ohjaaja itse on luonnehtinut pakkomiellettään inhimillisen halun symboliksi. Vesi heijastaa haluamme rakkauteen ja keskinäiseen kiintymykseen, mutta ne ovat samalla asioita, joita pelkäämme. Dongissa vesi on saastunutta, mutta samalla jotakin, jota tarvitsemme kaikesta huolimatta. Se erottaa ihmiset toisistaan, ajaa heidät omiin koloihinsa. ”Ironista kyllä pidän itse vedestä kovasti. Se on hellä, mutta toisaalta tuhoava. Loppujen lopuksi ympäristökatastrofin, sateen, tulvien, epidemiavaarojen jälkeen lopullinen pelastus on vesilasissa, jonka auttava käsi tarjoaa toiselle ihmiselle.” Tämä on elokuvan loppukohtaus. Epilogissa todetaan vielä vuosituhannen vaihteen saapuneeksi, ja onneksi Grace Changin laulut ovat vielä keskuudessamme.

– PN 11.4.2007, lähteenä Cinemaya 42/1998