THE ITALIAN JOB – RIEHAKAS RYÖSTÖ (1969)

The Italian Job/Det riviga rånet
Ohjaaja
Peter Collinson
Henkilöt
Michael Caine, Noël Coward, Benny Hill, Margaret Blye
Maa
Iso-Britannia
Kesto
100 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Aikakirjojen messevimmässä autotakaa-ajossa Union Jackin trikoloria symboloiva Mini-kolmikko ottaa mittaa Torinon poliisivoimien Fiat-armeijasta. Bensankatkuisen Italia–Britannia -maaottelun muita valtteja ovat Quincy Jonesin musiikki, Michael Cainen ja Noël Cowardin pääosasuoritukset, ynnä chaplinilaista vaaran tuntua uhkuva loppuhuipennus Alppien serpentiiniteillä.

***

Lewis Milestonen ja Rat Packin Ocean’s Eleven – uuden ajan caper-elokuvien airut – oli kuvannut kaikkien aikojen ryöstöä sotilasoperaationa. The Italian Job rinnastaa suuren luokan rötöskeikan urheilumaaotteluun. Kenttiä ja perusmaisemia on kaksi. Ensimmäinen on korruptoitunutta mutta vakaata ja turvallista koti-Britanniaa symboloiva vankila, jonne suljettu rikoskeisari (Noël Coward) elää yhä kuin kartanonherra ja pyörittää ulkomaailman bisneksiään ongelmitta. Toinen on Alppien avarina rinteinä ja Torinon loputtomia kurvailumahdollisuuksia tarjoavina kujina avautuva mannermaa – ihanteellinen alusta Michael Cainen ruumiillistamalle, tervehenkiselle cockney-yritteliäisyydelle. Missio on viittä vaille jalo, likipitäen bondmainen: kyse on Maon Kiinasta Fiat-tehtaalle lisenssimaksuja varten lähetettyjen kultaharkkojen varastamisesta. Nöyryytyksen maksimoimiseksi keikka italialaista kansanautofirmaa vastaan toteutetaan kolmella Mini Cooperilla, joiden väritys symboloi Union Jackin trikoloria. Kansalliselta uholta vedetään matto alta vasta maanmainioilla loppumetreillä, jotka eivät sattumalta viittaa Chaplinin Kultakuumeeseen.

Peter Collinson (1936–80) varttui Surreyssä sijainneessa ”Näyttelijöiden orpokodissa” (Actor’s Orphanage). Laitosta pyörittäneen säätiön tuolloinen puheenjohtaja sekä Italian Jobin tuleva päätähti Noël Coward ryhtyi hänen kummisedäkseen ja auttoi Collinsonin viihde- ja teatterialalle. Työskenneltyään 1960-luvun puoleenväliin saakka lähinnä televisiossa Collinsonin onnistui siirtyä valkokangasohjausten pariin vuonna 1967. Seuraavien kolmentoista vuoden aikana hän saattoi ensi-iltaan kaikkiaan seitsemäntoista elokuvaa, joista monet olivat ulkomailla kuvattuja brittiläisiä yhteistuotantoja: Nyrkkisankarit (1970) ja Tiikerit eivät itke (1977) kuvattiin Etelä-Afrikassa, Tappakaa hyeenat! (1972) Turkissa, Mies nimeltä Noon (1973) ja Raakalaiset (1974) Espanjassa, Kymmenen pientä neekeripoikaa (1974) Iranissa ja Tehtävä Lähi-idässä (1976) Israelissa. Tuotteliaan uran katkaisi 44-vuotiaalla ohjaajalla todettu keuhkosyöpä, joka vei hänet muutamassa kuukaudessa hautaan.

Koska The Italian Job muistetaan ennen kaikkea huipentavasta autokaahausjaksostaan, ovat Collinsonia olennaisempia tekijöitä mm. 2nd unit -ohjaaja Phillip Wrestler, stunttikoordinaattori Derek Ware, sekä ylitse muiden stunttiajaja Rémy Julienne (1930–2021), josta tuli jakson varsinainen pääarkkitehti. Julienne oli motocrossin Ranskan-mestari vuodelta 1957, ja hänen elokuvauransa oli alkanut Jean Marais’n sijaissuharina tämän ensimmäisessä Fantômas-filmissä (1964). The Italian Job oli Juliennen suuri läpimurto, ja hän paisutti takaa-ajojakson korkealle yli ohjaajan ja tuottajan villeimpien unelmien. Legendaarinen kolmen Minin yhteisloikka talon katolta toiselle oli Juliennen idea, ja viemärikohtaukseen hän yritti kuvata epäonnisesti otosta, jossa yksi autoista olisi kierähtänyt 360 astetta tynnyritunnelin ympäri (hän päätyi kolme kertaa katolleen ja onnistui tempussa vasta neljännellä kerralla, mutta silloin kamerat eivät rullanneet). Juliennen myöhempi, satojen elokuvien mittainen filmografia sisältää hykerryttäviä muistoja itse kullekin: Terence Hillin ja Bud Spencerin …ja täältä pesee -elokuvan rantakirppukaahaukset, Sylkevän Magnumin pompputakaa-ajo, Erittäin salaisen rättäriralli… Villin uran loppupuolella Julienne joutui tuomituksi kameramiehen kuolemaan johtaneista turvallisuusrikkomuksista Taxi 2 -elokuvan kuvauksissa. Hän itse kuoli 90-vuotiaana koronapandemian uhrina.

– Petteri Kalliomäki 3.1.2024