I HIRED A CONTRACT KILLER (1990)
Peter von Baghin nopeasta ideasta alkunsa saanut musta komedia kertoo miehestä, joka haluaisi tehdä itsemurhan. Hän ei kuitenkaan uskalla, joten etsii palkkamurhaajan tappamaan hänet. Rakastuttuaan hän löytää uuden elämänilon ja alkaa katua päätöstään. Lontoossa kuvatussa elokuvassa nähdään myös The Clash -yhtyeen Joe Strummer.
***
Jo “kulutusjuhlan” ja “kasinotalouden” hurjimpina vuosina Aki Kaurismäki kiinnitti huomionsa roskakuskien, kassaneitien ja yksinhuoltajien, yksinäisten ja syrjäytettyjen ihmisten maailmaan. Saman hän tekee ensimmäisessä ulkomaisessa elokuvassaan I Hired a Contract Killer, joka Englannissa kuvattuna ja englanninkielisenä kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka palkkaa ammattitappajan tappamaan itsensä, sillä Lontoossa elävä juureton ranskalainen Henri Boulanger ei vesi- laitoksen vaatimattoman virkailijan työstä erotettuna näe elämisen syytä ja eikä osaa itsekään tappaa itseään.
Tuhkanvaalean kukkaistytön sadunomainen hahmo palauttaa miehen elämänhalun mutta ei irtipäästettyä tappajaa: tämän aikapommin tikitys rakentaa elokuvan jännitteen ja kehittelyn, joiden purkaminen sujuu Kaurismäeltä tavanomaisen elegantisti. Murheesta ja mustasta yöstä versoo romantiikan kukka, takana väijyvän suuren naurun uhallakin. Aki Kaurismäki siis säilyy Aki Kaurismäkenä ulkomaillakin ja ulkomaisten näyttelijöiden parissa. Ympäristö on Lontoota, mutta sen räh jäiset laitapuolen näkymät ja irralliset ihmiset näyttävät olevan samaa lajia kuin Kaurismäen supisuomalaisissa elokuvissa. Kaurismäki on säilyttänyt paitsi hillityn huumorinsa myös hillityn ilmaisunsa, joka Tulitikkutehtaan tytössä oli jo hioutunut ja pelkistynyt miltei ääripisteeseen. Vuoropuhelussa ei turhia sanoja vaihdeta eikä leikkaus säästele filmimetrejä. Menetelmä elää ja voi hyvin myös Lontoon sivullisten vaikeasti sanoiksi kääntyvän ahdistuksen kuvauksessa, rikoksen ja murskattujen kukkien alamaailmassa, vaikka välillä joudutaankin turvautumaan Olavi Virran esittämään tangoon “Ennen kuolemaa”.
Sitten on tapaus Jean-Pierre Léaud. Jo Kaurismäen varhaisten käsikirjoitusten ja näyttelijäsuoritusten (Valehtelija, Arvottomat) perusteella Léaudin saattoi päätellä – vai onko tämä jälkiviisautta? – tekijän erääksi esikuvaksi ja hengenheimolaiseksi. Oli siis vain ajan kysymys, milloin tämä Ranskan uuden aallon ikoni esiintyisi Kaurismäen elokuvassa. 30 vuotta 400 kepposen jälkeen hän on jälleen läsnä elämän kolhimana surunlapsena, jonka kasvoista ja olemuksesta voi lukea elokuvan historiaa ja yhden elokuvasukupolven kohtalon.
Elokuvat voivat päättyä onnellisesti, mutta Léaud säilyy surullisen hahmon ritarina. Tämä kaksijakoisuus on myös Kaurismäen elokuvassa: suru jää, vaikka uhri ja tappaja eivät pysykään rooleissaan ja vaikka elämä korjaakin voittoja viivytystaistelussa kuolemaa vastaan. Kenties tähän surun vaippaan, joka lankeaa myös keuhkotautisen tappajan ylle, ei ole muuta lääkettä kuin se harhakuvaton ja synkän ylpeä huumori, jolla Aki Kaurismäki lähestyy elämän ja kuoleman, sattuman ja välttämättömyyden, romantiikan ja realismin ehtoja.
– Sakari Toiviainen (1990, 1996)