SCARFACE – ARPINAAMA (1983)

1930-luku oli gangsterielokuvien kulta-aikaa. Yhteiskunnan vihollisten ja alamaailman ikonografian yksi suurimmista legendoista oli Al ”Arpinaama” Capone. Howard Hawksin Chicagon pimeille kaduille sijoittuva klassikkojännäri vaihtui 1980-luvulla Floridan latinomiljööseen Brian De Palman ja Oliver Stonen solarium-sovituksessa, josta Al Pacinon mylvivät karjaisut jäivät historiaan.

***

Tuottaja Martin Bregman osti remake–oikeudet Howard Hawksin vuonna 1932 ohjaamaan Arpinaamaan ja tarjosi elokuvaa Brian De Palmalle, joka kieltäytyi. Ohjaajaksi palkattu Sidney Lumet keksi siirtää tapahtumat Miamiin kuubalaispakolaisten ja kokaiinikaupan maailmaan. Käsikirjoitus tilattiin Oliver Stonelta, joka muutti Ranskaan päästäkseen itse irti kokaiiniriippuvaisuudestaan. Teksti oli liian kyynistä ja hysteeristä Lumetille. Hän jätti hankkeen. Bregman soitti Brian De Palmalle, joka oli juuri saanut potkut Flashdancen ohjaajan paikalta. Tällä kertaa De Palman oli pakko suostua.

Scarface – arpinaama on yhtä paljon De Palman, Stonen ja Al Pacinon elokuva. De Palmaa siinä on kasvoille iskevä visuaalinen tyyli ja näkemys julkisivuista, jotka kätkevät mädän todellisuuden. Teemat amerikkalaisen unelman ristiriidoista, valtavirtaa vastaan pyrkivästä kapinallisesta ja miehen hybriksestä ovat väkevintä Stonea. Ja nimihenkilö, rivo ja aggressiivinen ja jokaista kohtausta hallitseva Tony Montana edelleen Pacinon suosikkirooli uraltaan. Se voi näyttää yliampuvalta, mutta heikkouksiensa paljastumista pelkäävän miehen olemus on tosi. Raivo on vain maski.

Elokuva alkaa uutiskuvilla ja tekstillä, joka kertoo Fidel Castron tyhjentäneen vankilansa ja lähettäneen ongelmatapaukset Marielin satamasta Floridaan vuonna 1980. Yksi näistä venepakolaisista on Tony, jonka menneisyydestä emme saa tietää enempää. Kuulusteluissa paljastuu vain hänen todennäköinen väkivaltarikostaustansa.

Tony tietää, että Amerikka on mahdollisuuksien maa. Hän salamurhaa poliittisesti tärkeän miehen päästäkseen pakolaisleiriltä ja saadakseen green cardin. Työt pikaruokapaikassa eivät innosta. Tony ja kaverinsa Manny (Stephen Bauer) saavat keikkahomman kokaiinidiilereiltä ja selviävät ansasta herkällä liipasinsormella.

Tony nousee nopeasti gangsterien hierarkiassa, mutta unohtaa pomonsa (Robert Loggia) tärkeimmän säännön ja alkaa käyttää kokaiinia itse. Rahaa kertyy, mutta Tonysta tulee pettynyt ja vainoharhainen. Huippukalliissa ravintolassa humalassa riehuessaan Tony huutaa monologin asemastaan yhteiskunnassa: hän on pohjasakkaa, jota näennäisesti laillisesti elävät rikkaat voivat sormella osoittaa.

Hawksin elokuvasta lainattu suuruudenhulluuden kiteytys ”Maailma on sinun” lukee ensin ilmalaivassa, sitten Tonyn kartanon portaikkoa hallitsevassa patsaassa. Huumemiljonääri pitää illuusionsa yllä väkisin, kokaiinin voimalla. Machosta tulee impotentti. Tonyn liki insestinen suhde siskoonsa (Mary Elizabeth Mastrantonio) johtaa välirikkoon Mannyn kanssa. Se on viimeinen naula arkkuun. Unelma menestyksen tuomasta vapaudesta ammutaan kirjaimellisesti seulaksi, mutta viime hetkilläkään Tony ei hyväksy tappiotaan.

De Palman elokuvaa on syytetty väkivallalla mässäilystä. Väitteet ovat epäreiluja, sillä elokuva mässäilee barokkimaisesti yhtä lailla kaikella muullakin näyttäessään hedonismiinsa luhistuvan maailman, jossa kaikki tavoittelevat kaikkea. Ja toisaalta sen ehkä mieleenpainuvin väkivaltakohtaus, kidutus moottorisahalla, on eräänlainen pastissi Psykosta. Emme näe terän koskettavan uhria, vain veren roiskahdukset kylpyhuoneessa. Kuvan ja äänen suggestiivinen käyttö hämäsivät kuitenkin Yhdysvaltain sensuuriviranomaisia MPAA:ta, jotka antoivat elokuvalle ensin pornoon viittaavan X-ikärajan ja peruivat sen vasta, kun De Palma sai FBI:n asiantuntijat toteamaan MPAA:n raadille Scarfacen olevan autenttinen kuvaus gangsterikulttuurista.

Ferdinando Scarfiotti loi elokuvan lavasteisiin oopperamaista runsautta. Kuvaaja John A. Alonzon Floridan aurinko häikäisee kolkosti. Giorgio Moroderin hypnoottinen ja kylmä konemusiikki ankkuroi tarinaa 1980-luvun huumaan. Soundtrackilla Debbie Harry laulaa liioitellun kepeästi kokaiinin vaikutuksista. Kaikessa on kyse patologisesta menestyksen ja hurmion tavoittelusta ontossa maailmassa.

Arpinaamasta on tullut myös oikeiden rikollisten ja kriminaalielämää ihannoivien gangstarap-artistien kulttisuosikki. Se osuu hermoon muutenkin kuin yksityiskohtaisena huumekaupan kuvauksena. Lopussa syvästi moraalinen spektaakkeli ei ihannoi rikollisuutta. Avainsana on pelko.

– Kalle Kinnunen 7.5.2005