Harvinaisen karheassa roolisuorituksessa Presley esittää nuorta, väkivaltaan taipuvaista rakennustyömiestä. Kiven sisässä kitaraan tarttuminen auttaa häntä kanavoimaan turhautumisensa musiikkiin ja vankilasta päästyään hän nousee tähdeksi. Etenkin nimikkokappaleen koreografia on jäänyt elämään, ja Yhdysvaltain kongressin kirjasto taltioi elokuvan kulttuuristen ansioidensa takia ikuisesti säilytettäväksi 2004.

***

Oli luonnollista, että Elvis Presley ennen pitkää joutuisi elokuvaan: hän oli hetkensä puhutuin rock-tähti, jonka esiintyminen herätti uskomatonta mielenkiintoa. Lisäksi samanaikaisesti oli meneillään rock-elokuvien aalto. Elvis ei joutunut sen keskelle, vaan hänen uransa kulki muita teitä. Elvis oli ensimmäinen rock-tähti, joka loi – tai jolle luotiin – itsenäinen elokuvaura. Tämä seikka herätti tavatonta innostusta ja kunnioitustakin: elokuvassa esiintyminen oli tuolloin arvovaltakysymys numero yksi. Oikeastaan vasta 70-luvun laulajapoppareiden arvostus on ohittanut elokuvan; samanaikaisesti äänilevyalalla pyörivät rahat ovat ajaneet ohi elokuvan talouden.

Kaikki tapahtui eversti Parkerin [synt. Andreas Cornelis van Kuijk] työnjohdolla. Yritys oli määrätietoinen. Parker näki selvästi monistetun taiteen taloudelliset perspektiivit ja halusi siirtää oman elämänpuunsa ja ”hobbynsa” – kuten hän itse työsuhdetta nimitti – elokuviin. Hän järjesti Elvikselle esiintymisiä elokuvateattereissa. Teatterit, joissa Elvis esiintyi myrskyisällä menestyksellä, olivat Paramountin omistamia, joten Paramount ja tuottaja Hal Wallis olivat ensimmäiset kiinnostuneet. Fox ehti kuitenkin tuottaa ensiyrityksen Love Me Tender (1956).

Ennen armeijaan menoaan Elvis esiintyi vielä kolmessa elokuvassa: Loving You (1957), Jailhouse Rock (1957) ja King Creole (1958), joissa kaikissa on värisevää hermoa ja merkittäviä tuokioita – Jailhouse Rockin nuori, väkivaltaan taipuva rockabilly-laulaja on suorastaan vaikuttava hahmo. Se on siten yksi kaikkiaan kolmeenkymmeneen näytelmäelokuvaan kivunneen elokuvasarjan harvoja lupaavia yksityiskohtia.

Koska Elviksen elokuvat eivät olleet varsinaisia rock-juttuja, niiden yleisö haltioitui paljolti oletuksen, Elviksen lavaesiintymisistä kuulemiensa juttujen perusteella. Vahvana puolena voinee pitää sitä, että Elvis lauloi ja näytteli itse, oli tämä jälkimmäinen puoli kuinka olematonta tahansa. Nyt Elviksen kuoleman jälkeen voimme tietysti yrittää nähdä asiat uudella silmällä. Muistaa, että elokuva tallettaa ihmisestä kuvan, joka on olemassa hänen kuolemansa jälkeen ja täten merkittävällä tavalla pitää hänet keskuudessamme.

Mutta edes tämä näkökanta ei tuo Elviksen elokuvien sarjaan lievennystä. Niiden kertakaikkinen erikoisuus piilee siinä, että niitä teollisesti estettiin olemasta mielenkiintoisia. Näiden elokuvien estetiikassa yhdistyivät Hollywoodin debiileimpien lajityyppien – esimerkiksi lainelauta- ja turistielokuvat – ominaisuudet täydennettyinä kulloinkin muodikkaiden sarjafilmien ja iskelmämuotien lisillä.

Miten tällainen epäsuhta elokuva- ja lauluesiintymisten välillä? Vastaukseksi ei ehkä kelpaa yksinkertainen selitys, että Elvis oli lahjaton näyttelijä. Päinvastoin, esimerkiksi Don Siegel, Elviksen ehkä parhaan elokuvan Flaming Star (Puoliverinen, 1960) ohjaaja kehui Elvistä luontaiseksi esiintyjäksi ja näyttelijäksi.

– Peter von Bagh (teoksesta ”Elvis”, 1977)