Elämän pettymysten aalloissa huuhdottu meritutkija Steve Zissou haluaa kostaa myyttiselle jaguaarihaille, joka ahmi hänen kumppaninsa. Oodina Jacques Cousteaulle alkaneesta ideasta kasvaa surrealistinen meriseikkailu, joka on täynnä stop motion -olentoja, vedenalaisia spektaakkelia ja vähäeleistä huumoria. Seu Jorgen portugalinkieliset David Bowie -tulkinnat siivittävät maailmojen välistä seikkailua.

***

Wes Andersonin neljäs pitkä elokuva Steve Zissoun vedenalainen maailma ammentaa tekijänsä nuoruuden aikojen televisiosta tutuista tutkimusmatkailijatähdistä. Ohjaaja on luonnehtinut haastatteluissa itse haikailevan elokuvallaan paluuta takaisin tähän menneeseen maailmaan: ”Kasvoin katsomalla televisiota. Jacques Cousteau oli tietenkin iso inspiraatio, mutta sinä aikana amerikkalaisessa televisiossa oli paljon muitakin erilaisia tutkimusmatkailijoita. Oli Jane Goodall, Carl Sagan ja Marlin Perkins, joka oli aina Afrikassa. Tätä genreä ei enää ole olemassa.” Elokuvan nimikkohahmolle (Bill Murray) tärkein inspiraatio on ilmiselvästi Cousteau tämän punaista pipoa myöten, ja teos on myös omistettu hänelle. Ranskalainen tutkimusmatkailija Cousteau (1910–1997) tuli tunnetuksi läpimurroistaan laitesukelluksessa sekä meren ja vedenalaisen elämän tutkimuksen parissa, mutta hän jätti jälkensä myös elokuvahistoriaan dokumenttielokuvatuotannollaan. Louis Mallen kanssa yhdessä ohjattu ja Oscarilla ja Kultaisella palmulla palkittu Hiljainen maailma (Le monde du silence, 1956) oli vedenalaisen kuvauksen uranuurtaja.

Anderson käsittelee Steve Zissoun vedenalaisessa maailmassa aiemmista elokuvistaan tuttuja teemoja, The Royal Tenenbaumsin tapaan keskiössä on eräänlainen autokraattinen patriarkka, jonka johtama yhteisö on ajautunut kriisin keskelle. Zissoun tapauksessa kyse on tiimiläisen kuolemasta, Esteban (Seymour Cassel) on joutunut sukellusretkellä harvinaisen jaguaarihain kitaan. Zissoulle menetys on henkilökohtainen ja hän on päättänyt kostaa haille läheisen ystävänsä kuoleman. Järjestystä saapuu hämmentämään myös Zissoun pitkäaikainen fani Ned (Owen Wilson), joka väittää olevansa tämän poika. Kostoretkeä lähtee myös mukaan raportoimaan viehättävä toimittaja (Cate Blanchett), johon isä ja oletettu poikansa molemmat ihastuvat. Zissoun auktoriteettiasemaa horjuttaa myös hänen maineensa hiipuminen, vanhojen dokumenttielokuvatöiden avulla saavutettu menestys on katoamassa, ja tämä puolestaan luo omanlaisia jännitteitä yhteisössä.

Ohjaajalle tyypilliseen tapaan visuaalinen tyylittely on viety huippuunsa. Elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan Italiassa, muun muassa Rooman legendaarisella Cinecittà-studiolla, joka toi joillekin kriitikoille mielleyhtymiä Federico Felliniin: ”Jos Federico Fellinille pitäisi valita tästä ajasta seuraaja, hän olisi Wes Anderson”, Markus Määttänen kirjoitti (Aamulehti 9.9.2005), ”Andersonin filmit kaipaavat Fellinin filmien tapaan useita katsomiskertoja, ennen kuin niiden tuhannet yksityiskohdat ja viitteet rekisteröi.” Tero Vainio puolestaan vertasi elokuvaa Fellinin 8½:een (Kaleva 21.10.2005): ”[N]ytkin seurataan sekalaisen sakin yrityksiä kuvata elokuvaa, ja tässäkin koko touhun tirehtööri on tullut tienhaaraan (tai laivaväylään), jossa joutuu miettimään jatkaako vai lyödäkö pillit pussiin.”

Andersonille ominaista visuaalista silmäkarkkia ovat myös elokuvan stop motion -tekniikalla animoidut kuvitteelliset vesieliöt, joiden toteutuksesta vastasi mm. Tim Burtonin Painajainen ennen joulua -elokuvan ohjannut animaattori Henry Selick. Andersonin varhaisuran vakiosäveltäjä, Devo-yhtyeen Mark Mothersbaugh’n alkuperäismusiikin rinnalla ohjaaja käyttää mm. City of God -elokuvasta tutun Seu Jorgen diegeettisesti esittämiä portugalinkielisiä David Bowie -covereita, joiden uudelleen kirjoitetut sanoitukset myös heijastavat elokuvan tapahtumia.

The Royal Tenenbaumsin kriitikko- ja yleisömenestyksen myötä Anderson sai käyttöönsä seuraavaan projektiinsa yli 50 miljoonan dollarin budjetin ja Steve Zissoun vedenalainen maailma onkin ohjaajan uran kallein elokuva. Odotuksista huolimatta teos sai kriitikoilta ristiriitaisia arvioita eikä se löytänyt yleisöään ja elokuvasta tuli myös Andersonin uran suurin floppi. Elokuva on hieman epäoikeudenmukaisesti jäänyt eräänlaisen välityön maineeseen, mutta se on kiinnostava lisä Andersonin filmografiaan ja sillä on myös innokkaat puolestapuhujansa.

– Pekka Pihkoluoma 23.10.2025 lähteinään mm. Markus Määttänen: ”Wes Anderson on uusi Fellini” (Aamulehti 9.9.2005), Tero Vainio: ”Maanmainio merikartta” (Kaleva 21.10.2005) & Mark Browningin kirja Wes Anderson – Why His Movies Matter (2011).