AATELISKOTI (1969)

Lavretski palaa kotitilalleen pitkän Euroopan matkan jälkeen. Paluu ja naapurin Lisan kohtaaminen aiheuttavat shokkitilan ja uuden elämänkatsomuksen, jossa vain tulevaisuudella Lisan kanssa on merkitystä. Kontshalovski tuo Turgenevin tekstiin keveyttä ja heleää elokuvallisuutta kuvatessaan maaseudun aateliston romantiikkaa 1840-luvulla.

***

Venäläisen Andrei Kontshalovskin (Siperiada, Pakojuna) mittava ura kattaa niin neuvostoaikaiset kuin Hollywoodissakin tehdyt filmatisoinnit. Kolmas pitkä elokuva Aateliskoti (1969) mukailee vapaasti Ivan Turgenevin romaania. Elokuva eroaa selkeästi ohjaajan kahdesta ensimmäisestä teoksesta, Ensimmäisestä opettajasta (1965) ja Nuoren naisen onnesta (1966). Aateliskoti oli ohjaajansa ensimmäinen värielokuva sekä pukudraama, jota ylistettiin visuaalisten ansioidensa puolesta. Kuitenkin teosta myös kritisoitiin Neuvostoliitossa sen maneerisuudesta. Sosiaalinen luokka, joka Aateliskodin tapauksessa esiteltiin yleisölle, poikkesi huomattavasti edeltävästä elokuvasta Nuoren naisen onni. Kuitenkin näissä elokuvissa on samankaltaisuuksia. Molemmissa uran alkupuolen töissä henkilöhahmot tuntevat suurta rakkautta isänmaataan kohtaan.

Aateliskoti edeltää ohjaajansa uralla Vanja-enoa (1970), myös kirjallisuusfilmatisointia, tuossa tapauksessa Tšehovin tekstistä. Tarinan päähenkilönä Aateliskodissa on vaimostaan eronnut aristokraatti Lavretski, joka palaa Venäjän maaseudulle, tyhjälle kotitilalleen vietettyään pitkän ajan Pariisissa. Tapahtumat sijoittuvat elokuvassa 1840-luvulle. Vierailtuaan naapureiden luona Lavretski kohtaa nuoren Lisan ja hänen tunteensa heräävät tätä kohtaan. Venäjälle ja kotiinpaluun aikaan sijoittuvien kohtausten lisäksi Aateliskoti hyödyntää kerronnassaan takaumarakennetta näyttäen päähenkilönsä elämää Pariisissa, jossa hänen entinen vaimonsa on saavuttanut menestystä kaupungin salongeissa. Lavretski ei löydä sijaa näissä hienoston suosimissa kohteissa. Kuitenkaan Lavretski ei täysin näytä olevan sopeutunut alkuperäisen kotipaikkansa maaseutuympäristöönkään.

Erityisesti Kontshalovskin ja elokuvaaja Georgi Rerbergin ote ja visuaalisuus tekevät kokonaisuudesta kiehtovan nautinnon, ei niinkään vain itse tarina. Kontshalovskin kompositiot keskittyvät usein yksityiskohtiin, taustaan ja toimintoihin. Nämä värien kanssa saavat aikaan muodollisen jatkumon ja lopputulos toimii hienosti runon tavoin. Huomioitavaa on kameratyöskentely elokuvan alun hylätyn talon esittelyssä, jossa perheen tarina kerrotaan tavaroiden, huonekalujen ja maalausten kautta. Kohtaus on lyyrinen ja vaikuttava.

Romaanina Aateliskotia on ollut vaikea sovittaa valkokankaalle, sillä romaanin alussa keskitytään Lavretskin taustoihin ja opintoihin anglomaanisen isän käsitelyssä. Turgenev kuvaa Lavretskia yläluokan miehenä, joka on eristäytynyt venäläisestä kulttuurista, mikä jää vaille vahvaa huomiota elokuvassa. Aateliskoti tuo esille ranskalaisten piirien rappion ja pinnallisuuden kontrastina upeat kesäkohtaukset venäläisellä maaseudulla. Kaiken kaikkiaan Aateliskoti on kuitenkin upea sovitus, jota voi suositella kaikille venäläisestä kirjallisuudesta ja neuvostoelokuvasta kiinnostuneille.

– Sandro Forten (Cinetalk.net), Phoenix Cineman ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 13.10.2021