MYRSKYVAROITUS (1948)

Bacallin ja Bogartin viimeinen yhteinen elokuva Myrskyvaroitus heittää trooppisen hirmumyrskyn armoille jääneet hotellivieraat keskelle panttivankidraamaa. Toisin kuin Bogartin ensimmäisessä 34:ssä elokuvassa, joissa hänet tapettiin yli 20 kertaa, Myrskyvaroituksessa Bogie vihdoin päihittää gangsteria esittävän Edward G. Robinsonin.

***

“Myrskyvaroitus oli Hustonin keino sepitteistää dokumentaarisia sotakokemuksiaan. Hänen sankarinsa Frank McCloud menetti ystävänsä San Pietron taistelussa. Palattuaan sodasta McCloud on apaattinen, kuten jotkut niistä psyykkisesti arpeutuneista sotilaista, joita Huston tapasi Mason General-sairaalassa. Hän joutuu vastakkain Johnny Roccon edustaman pahuuden voiman kanssa eikä hetken ajan tunnu piittaavan mistään. Mutta hänet yllytetään pois eristäytymispoliittisesta asenteestaan ottamaan kantaa.” (Lawrence Grobel: ”The Hustons”).

Maxwell Andersonin silosäenäytelmä Key Largo (1939) lähti liikkeelle Espanjan sisällissodasta ja reagoi fasismin uhkaan, totalitarianismin pahuuteen maailmassa. Päähenkilö, sisällissodan amerikkalainen veteraani nousee lopulta taistelemaan saavuttaen sovituksen ja lunastuksen – poliittista pahuutta vastaan kamppailevan täytyy vain vielä kohdata ristiriitaisuus, että hänestä tulee se mitä hän inhoaa.

Richard Brooks ideoi käsikirjoitukseen perusmuutokset: toiminta siirrettiin toisen maailman sodan jälkeen, ja pahan edustajasta tehtiin gangsterikuningas uhkapelurin asemasta. Itse asiassa Brooks ja Huston omaksuivat Andersonin näytelmästä vain osan raameista ja laativat lähes alkuperäisskenaarion omaa vuoropuhelua myöten. Andersonin shakespearinen moraalis-runollis-filosofinen lennokkuus hylättiin, viisaasti kyllä.

”Rocco was supposed to represent a sort of evil flower of reaction”, “Roccon oli tarkoitus esittää eräänlaista taantumuksen pahaa kukkaa”, John Huston kertoi 1948. Rikollisten alamaailman uusi nousu sodan jälkeen edusti kaikkia reaktionäärisiä oikeistovoimia, jotka valtasivat alaa Yhdysvalloissa F.D. Rooseveltin kuoltua. New Dealin edistykselliset arvot ja uudistukset, yhteiskunnallinen idealismi ylipäätään olivat väistymässä apatian tieltä. Kotiin palaavan sotaveteraanin teeman käsittelyssä Hustonin muuan suosikkielokuva, William Wylerin ohjaama Parhaat vuodet, antoi innoitusta.

Kieltolain vuosien suuri gangsteri Johnny Rocco on 1940-luvun lopun USA:ssa anakronismi, joka suunnittelee comebackia. Hänet oli karkotettu maasta ”ei toivottuna ulkomaalaisena” (”undesirable alien”); Nyt hän käyttää Floridan ulommaista pikkusaarta, Key Largoa, ja Kuubaa starttipisteinään uuteen ponnistukseen kohti vallan kukkuloita. Kaikki elokuvan gangsterit uneksivat kieltolain paluusta ja koko alamaailman yhdistymisestä. Kahden rikollispoppoon tapaaminen, jäsenten korostettu, teennäinen sydämellisyys pinnanalaisine jännitteineen osoittaa Hustonin myöhemmän teoksen, Asfalttiviidakon ryhmäkuvioihin.

Johnny Rocco viittaa sekä Al Caponeen että Lucky Lucianoon. Vuonna 1947 Luciano, joka edellisenä vuonna oli karkotettu USA:sta Sisiliaan, lensi Napolista Havannaan toivoen keksivänsä – toki turhaan – jonkin keinon päästä takaisin Yhdysvaltoihin. Al Capone puolestaan oli vetäytynyt Floridaan jossa kuoli samana vuonna 1947. Edward G. Robinsonin roolina Rocco tietysti muuntelee Pikku Ceasarin (1930) Rico Bandelloa, Hollywoodin gangsterigenren perushahmoa.

Sierra Madren aarteen kuvainsärkemisen jälkeen Frank McCloud merkitsee Humphrey Bogartin sankari-imagen uudestisyntymistä. Rooli vertautuu Casablancan ja Kirjavan sataman henkilöhahmoihin. ”I fight nobody’s battle but my own”, ”En taistele kenenkään muun taisteluita kuin omiani”. Lause sopisi Rick Blainen ja Harry Morganin suuhun – osoittamaan alun kyynistä egoismia, jotka jatkossa murretaan. Frank McCloud on käytännöllinen sankari. Hänen kääntymisensä motivaatiot hämärtyivät tuotannonjohtaja Jack L. Warnerin määrättyä elokuvasta poistettaviksi temaattisesti vahvoja ja merkitseviä puheita. John Huston ei Sierra Madren aarteen alustavan kaupallisen epäonnistumisen jälkeen saanut enää vapaita käsiä Myrskyvaroituksen lopullisen kokoonpanoon nähden.

Trooppiseen pyörremyrskyyn Roccon miesten valtaamassa Floridan hotellissa ja Hemingwayn Kirjavasta satamasta lainattuun, optimistisesti kääntyvään pistoolitaisteluun huvipurressa avomerellä huipentuvan (muistettakoon ”jälkeläisenä” Arthur Pennin Yön siirrot) elokuvan suurinta mielihyvää tuottavat suljetun tilan taiturimainen hyväksikäyttö kameran lähes keskeytymättömän liikkeen keinolla sekä ajan ja paikan ja toiminnan ykseydelle (18 tunnin jatkumossa vain yksi aikapoikkeama) kuuliainen, syvätarkkojen ryhmäkohtausten kiihtyvä tempo. Roccon paljastuminen pelkuriksi hirmumyrskyn aikana on havainnoitu purevasti.

LÄHTEITÄ:

James Agee: Agee On Film: Reviews and Comments (1958).

Lawrence Grobel: The Hustons (1990).

Scott Hammen: John Huston (1985).

Stuart Kaminsky: John Huston: Maker of Magic (1978).

John McCarty: The Films of John Huston (1987).

Gerald Pratley: The Cinema of John Huston (1977).

Gerald Rabkin: Drama And Commitment: Politics In The American Theatre Of The Thirties (1964).

Matti Salo: “Winner take nothing: Huston ja hänen filminsä”, Studio 7/1964, 17 – 77.

–   Matti Salo (1996)