KOOMIKKOJEN KUNINGAS (1983)

Scorsesen ja De Niron muista yhteistöistä poikkeava, hienovaraisen karmiva musta komedia kertoo itsepetoksessa elävästä miehestä, joka haaveilee koomikon urasta ja esiintymisestä suositussa keskusteluohjelmassa. De Niro tekee monitasoisen roolin epämiellyttävänä ja ahdistavana pyrkyrinä myös Jokeria innoittaneessa elokuvassa.

***

”Better to be a King for one night than a schmuck for a lifetime.”

– Rupert Pupkin

”The most desperate comedy since Kiss Me Stupid”.

– Steve Jenkins (1983)

”De Niro’s is one of the most honest pieces of acting I have seen in an American movie, and he and the film will probably be punished for it.”

– Andrew Sarris (1983)

”I realized that autograph hounds are just like assassins except that one carries a pen instead of a gun.”

– Paul D. Zimmerman (1983)

Kuuluisuuksien palvojien uhkaavuutta ja vaarallisuutta on Koomikkojen kuningasta aiemminkin käsitelty elokuvissa, varmaan jo 1920–30 -luvuilla, mutta ainakin Kellyn ja Donenin Laulavissa sadepisaroissa (1952) sekä keskitetymmin vaikkapa Woody Allenin kitkeryydessä Muistelmia – Stardust Memories (1980). Scorsesella televisio on keskiössä: elokuva alkaa ja loppuu TV:n videonauhoituksella: jatkuvan yöohjelman ”The Jerry Langford Showin” on todettu tarkasti jäljittelevän Johnny Carsonin suosittua The Tonight Show’ta, ja Jerry Langfordin roolia tarjottiinkin ensin Carsonille; nyt rooliin siunautui kerroksia Jerry Lewisin persoonasta ja uralta, mielleyhtymiä semmoisiin elokuviin kuin Huoleton härkätaistelija ja Jerry neropattina. Nathanael Westin perintö elää!

Taksikuskin Travis huomattiin Dostojevskin kellariloukon miehen jälkeläiseksi; Rupert Pupkin on ”underground man” sananmukaisesti. Äidin ääni kuuluu yläkerrasta, mutta äitiä ei koskaan näy: vaikutelma äidistä on hieman aavemainen, kuin Hitchcockin Psykon kaikuja. Lopun suuressa monologissaan Pupkin kertoo äitinsä kuolleen yhdeksän vuotta aiemmin. Monologissa ilmeisesti varioidaan Woody Allenin harrastamaa omaelämäkerran ja oman perhetaustan liioiteltua surkuttelua, tyyliin: ”My mother was an alcoholic. Her alcohol was two percent blood.”

Koomikkojen kuninkaan aiheena on menestyksen fiksaatio, jota Harold Clurman aikoinaan kutsui ”dementia Americanaksi”. Rupert pyrkii menestykseen tai oikeastaan yhtäkkisen menestyksen tilaisuuteen – millä hinnalla hyvänsä. Hänen maniaansa kuvataan karusti ja askeettisesti ohjaajalleen varsin epätyypillisen liikkumattoman kameran ja niukismin estetiikan keinoin. Uutta on pakkomielteen epätoivon koominen käsittely – vailla yrityksiä maanikon psykologiseen selittämiseen tai puolusteluun. Ero Taksikuskiin on siinä, että Travis oli ”a nut-out-there”, mutta Rupert on ”a nut-in-here”, siis meikämallinen kaheli. (Kts. Ed Sikovin arvostelua Film Quarterlyssa, Summer 1983.)

Taksikuskin ongelmallinen loppu toistuu Koomikkojen kuninkaassa tarinan kääntyessä näyttämään paljaalta toiveentoteutumalta: meidät katsojat on vedetty mukaan Rupertin fantasiatodellisuuteen.

– Matti Salo (1980)