VANJA-ENO (1971)

Nuoren naisen onnen karun kohtalon jälkeen Kontshalovski siisti metodiaan ja päätyi kirjallisuusfilmatisointien pariin. Aateliskodin jälkeen hän otti käsittelyyn Tšehovin klassikkonäytelmän Vanja-enon. Parhaaksi tekstin filmatisoinniksi kutsuttu elokuva kertoo professorista, joka palaa uuden nuoren vaimonsa kanssa lomalle maaseudun rauhaan.

***

”Ne jotka elävät sadan, kahdensadan vuoden kuluttua ja halveksivat meitä sen vuoksi, että elämämme on niin typerää ja jokapäiväistä, oppivat ehkä miten voi tulla onnelliseksi.”

– lääkäri Astrovin repliikki ”Vanja-enossa”.

Anton Tšehovin tuotannolle näytelmäkirjailijana on tunnusomaista ihmiskuvauksen rikkaus ja syvyys samalla kun hän muutamin mutta sattuvin piirtein hahmottaa ne olosuhteet, jotka henkilöihin vaikuttavat – useinkaan heillä itsellään ei ole paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa näiden olosuhteiden muotoutumiseen. Tšehovilla teksti ja tunnelma liittyvät saumattomasti yhteen ja siksi hänen näytelmiensä siirtäminen elokuvaksi ei ole ongelmaton tehtävä. Ratkaisut, jotka laajenevat kovin pitkälle elokuvan keinojen varaan, saattavat viedä olennaista Tšehovia mennessään.

Tässä mielessä Andrei Mihalkov-Kontshalovskin Vanja-eno on ratkaisultaan mielenkiintoinen. Aiheen laventaminen on suoritettu varovaisesti samalla kun näytelmää on karsittu ja tiivistetty. Tulos ei tee väkivaltaa Vanja-enon hengelle. Päinvastoin eräin kohdin elokuvan kerronta tuo esille asioita, jotka näyttämöllä eivät erotu samalla tavalla. Keskeisenä tapahtumapaikkana olevan maatilan rappio esimerkiksi näkyy jokaisesta yksityiskohdasta samoin kuin metsän riistohakkuun tulokset: metsää on ollut pakko hakata, kun tilasta muutoin saatava tuotto ei ole riittänyt muualla asuvalle ja omaistensa työtä hyväksikäyttävälle professori Serebrjakoville. Näytelmänä ”Vanja-eno” – jonka Tšehov julkaisi ensi kerran vuonna 1897 – sisältää tarkkaan ottaen vain yhden draamallisen huipennuksen, yhden huiman nousun, ja kaikki muu tässä näytelmässä on hiljaista kuuntelua, vaimeata puhetta, puolihämyä ja alakuloista huumoria. Muiden Tšehovin näytelmien tapaan ”Vanja-eno” hankkii tarpeettomuuden ja hukattujen mahdollisuuksien tunnelmia, onnen ja paremman elämän hapuilua.

Tšehoville ominainen miljöön tarkka havainnointi on elokuvassa esillä jo lähtökohdissa.: alussa nähdään voimakas ja tehoava kuvasarja 1800-luvun lopun nälänhädistä. Jakso ei ole mitenkään ristiriidassa kirjailijan tekstin kanssa. Vaikka hän enimmäkseen kuvasikin omaan oloonsa eristäytyneitä, poroporvarillista kuvernementtielämää eläviä ”tarpeettomia” ihmisiä, hän näki syvälle Venäjän kansan todellisiin olosuhteisiin. Tämä kuvasarja tulee esiin muutamissa kohdissa vielä myöhemmin, kun elokuva päättyy lyhyeen ilmakuvaan äiti-Venäjän kasvoista, niin ohjaajan tarkoitukset ovat selvät: ”Vanja-enossa” kuvataan tuon ajan elämää myös sen pienen piirin ulkopuolella joka varsinaisesti on draaman aiheena.

Mihalkov-Kontshalovski ei ole lähtenyt keinotekoisesti ”filmillistämään” näytelmää. Vanja-enon ihmiset ovat ja istuvat kartanon saleissa. Ollaan Serebrjakovin maatilalla ja vain siellä. Vain lääkäri Astrov ajaa vaunuissaan ulos talosta ja vähäiset viestit ulkomaailmaan ja takaisin kulkevat henkiöiden puheissa. Ohjaaja on säilyttänyt näytelmän ja sen ajatusmaailman yhtenäisyyden. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat ja vuorosanoista avautuu kaikki se näennäinen tapahtumattomuus, jolla kuitenkin on juurensa ja selityksensä. Henkilöiden luonnekuvat kehkeytyvät hiljakseen ja räjähtävät lopulta täyteläisiin ja viiltäviin mittoihin etenkin sellaisten huippunäyttelijöiden kuin Innokenti Smoktunovskin ja Sergei Mondartshukin tulkinnoissa.

– Korjattu  SEA:n esite vuodelta 1999