JUNKMAN JA ASFALTTIKAAHARIT (1982)

Junkman/Junkman och fartdårarna
Ohjaaja
H. B. Halicki
Henkilöt
H. B. Halicki, Christopher Stone, Susan Shaw
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
97 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
double bill -lippu 14 €/11 € (klubikortilla)
Ikäraja

Junkman ja asfalttikaaharit jatkaa metatasolla siitä mihin Puhallettu 60 sekunnissa jäi. Halickin taiteen tour de force johtaa yhä Guinnessin ennätystenkirjan tilastoa valkokangashistorian tuhoisimmista takaa-ajoista yli 150 autonromun voimin.

***

Mitä tehdä silloin, kun sinulla ei elokuvantekijänä ole muuta sanottavaa paitsi puskea kankaalle enemmän metallinmurskausspektaakkelia kuin mihin kukaan muu on koskaan yltänyt? Tämä kysymys lienee viivähtänyt ainakin hetken Henry Blight Halickin mielessä ennen kuin hän on lähtenyt toteuttamaan toista elokuvaansa Junkman ja asfalttikaaharit, joka sai ensi-iltansa tasan kahdeksan vuotta ohjaajan aksiomaattisen, amerikkalaiskapitalismin materialistisen mestariteoksen Puhallettu 60 sekunnissa vanavedessä.

Monia asioita oli ehtinyt tapahtua kuluneiden kahdeksan vuoden aikana, tärkeimpänä niistä mestari Hal Needhamin Konna ja koukku (1977), jonka yltäkylläinen, konkreettinen ja kaunis, tusinoittain romuja tuottanut autonliiskausviihde oli suunnattu ennen kaikkea sille proletaariyleisölle, joka muutoin sai kicksinsä romuralleista – villistä pseudourheilulajista, jonka suosio oli nousussa koko 1970-luvun. Metatasollisia tarinoita sijaisnäyttelijöistä harrasteltiin siellä täällä: huimaavin näistä oli Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980), siinä missä 4.11.1981 ABC-kanavalla alkanut The Fall Guy -sarja ilahdutti katsojia hyväntahtoisella sekoituksellaan rikoskomediaa ja huimapäisiä taidonnäytteitä, joissa autot rusentuivat ja räjähtelivät. Halicki siis ratsasti jälleen zeitgeistin harjalla Junkmanissa, joka on paras mahdollinen esimerkki metaelokuvanteosta loisteliaan rahvaanomaisella tasolla: se lähestymistapa, mikä vielä 1960-luvulla oli markkeerannut vallankumouksellista, älyllistä korkeakulttuuria muuttui 1970-luvun lopulle tultaessa kuluttajatason intellektuelliksi hyödykkeeksi. Tai toisin muotoillen: elävän kuvan eri muodot (televisio mukaanlukien) palasivat viimeisen kerran juurilleen, ”spektaakkelin elokuvaan”, jossa tekeminen ja esittäminen olivat olleet erottamaton osa hauskuutta. The Fall Guy -sarjan alkuperäinen aloitus on tästä selkeä osoitus: vaikka alkuteksteissä käytetäänkin katkelmia lähinnä melko uusista elokuvista, alkujuonnon alta erottuu uutisväläyksiä 1920-luvun stunttinäytöksistä. Del Lordin – Hollywoodin kolarikomedioiden alkuperäisen auteurin – varjo oli pitkä…

Junkman on kertomus elokuvantekijä Harlan B. Hollisista ja hänen matkastaan ensi-iltaan James Dean -festareiden kautta – kannoillaan joukko tappajia, joiden herttaisen vakavasti selvennetyt motiivit ovat vähintäänkin kummallisia. Tarina ei tietenkään ole sinänsä mitään muuta kuin tekosyy esittää hullu stuntti toisensa perään. Siinä missä Puhallettu 60 sekunnissa oli elokuva vain ja ainoastaan autoista, Junkman liitti kaartiin erilaisia ajoneuvoja, huipentumana auton ja lentokoneen yhteentörmäys. Koska Halicki oli enemmän stunttien rakastaja kuin niiden ammattilainen, hän lähestulkoon kuoli kyseistä kohtausta tehdessään – jälleen kerran, sillä hän oli ollut vähällä päästä hengestään muutamankin kerran Puhallettu 60 sekunnissa -elokuvan kuvauksissa. Hänen suhteensa koko prosessiin oli pohjimmiltaan naiivi (jos on kokemusta autonromuttamosta, tietää tarpeeksi tuhosta jotta osaa myös kolaroida autoja), ja tässä piilee hänen elokuviensa koko viehätys: ne ovat amatöörin käsityötä – amatöörin, joka saa tehtyä helkkarinmoisia asioita silkan kekseliäisyyden, maalaisjärjen ja sinnikkyyden voimin. Kyse on aitoamerikkalaisesta elämänasenteesta. Tai kuten Geoffrey Broomer osuvasti kuvasi Junkmania Letterboxd:ssä: kyseessä on Norman Rockwell -versio Crashistä (2006). Niinpä: kokonaisvaltainen tuhovimma juhlistaa kansallisen teollisuustuotannon yltäkylläisyyttä.

– Olaf Möller 26.1.2024