TAPPAJAT (1964)

Robert Siodmakille ja Andrei Tarkovskillekin kelvannut Ernest Hemingwayn novelli toimi pohjana Siegelin elokuvalle, jossa palkkamurhaaja yrittää selvittää, miksi hänen viimeisin uhrinsa ei yrittänyt paeta. Loistokkaassa näyttelijäensemblessä nähdään pienemmissä osissa mm. tuleva presidentti Ronald Reagan ja Cassavetesin luottonäyttelijä Seymour Cassel.

***

Alkuperäinen Tappajat on peräisin Hemingwayn kynästä ja julkaistiin ensimmäisen kerran jossain lehdessä. Sittemmin siitä on tullut klassikko. Jutun pohjalta on tehty kaksi elokuvasovitusta, toisen teki Siodmak -46 ja toisen Siegel-64. Toinen on parempi ja toisessa on Ronald Reagan. Kertomuksen, siis alkuperäisen, henkenä on ikuinen hämmennys. Aineksina on raadollinen rationalismi ja turruttava tunteellisuus. Näiden ruumiillistumien kohtaaminen luo konfliktin, joka jännityksellään kantaisi huonompaakin elokuvaa – jollei nyt suureen suosioon niin ainakin elokuvakerhojen listoille. Vai lieneekö tähän syynä Ronnyn rooli häikäilemättömänä gangsteripomona?

Hemingwayn jutun helmenä ovat tappajakaverusten viime lauseet:

• I’m going to get you out of this town, sanoo Nick.
• Yes, vastaa George. – That’s a good thing to do.
• I can’t stand to think about him waiting in the room knowing he’s going to get it. It is too damned awful.
• Well, sanoo George. – You better not think about it.

Kaunista! Vai kuinka?

Siegelin jutun helmenä on tilanne, jossa uhri haluaisi puhua suunsa puhtaaksi: ”We haven’t got time”, sanoo toinen ja toinen vääntää höyryhanan täysille, kiillottaa aurinkolasejaan uhrin hiuksiin. Tyylikästä ja ennen kaikkea viileää.

Videoversion kannessa on vielä Ronnyn kuva aseen kanssa ja takakannessa tuskasta irvistävä tappaja aseen suuliekin hämyisässä valossa.

Vaikka Tappajissa ei Hemingwayn aatos enää vahvana olekaan, on Siegel itse tuonut elokuvan tarinaan jotain muuta, hän on tehnyt siitä aikaan ja paikkaan sidotun, erään maailman dokumentin, korporatiivimaailmassa. Elokuvan tekovuosihan oli 1964, Kennedyn murhavuosi ja aika, jolloin maailmalta suojauduttiin, silloin korporaatioon.

Pääosaa ei esitä uhri, ei tapattaja eikä katsojakaan, kuten on laita alkuperäisessä kertomuksessa; valokiilassa on tappaja itse, se vanhempi. Hän on tiukka kaupunkisissi, attasea-salkkuinen rasvatukka, jolla on kadehdittavat aurinkolasit. Hänen maailmansa on järjestyksessä, oikein organisoitunut ja tuttu, hän tietää miten pitää käyttäytyä, ei niin kuin muut. Siten pärjää.

Tappaja Marvin, on automaattimies. Häntä häiritsee, jos uhrit eivät käyttäydy, kuten odotettua, huuda, juokse tai tappele. Tappajalla on tunteet kontrolloituina kuoren alla, mutta logiikkaa jää häiritsemään Johnny Northin tapaus. Johnny tiesi, mitä tulee saamaan, mutta ei hätkähtänyt enempää kuin bingomummo, vaan jäi villinä maalitauluksi, rumasti rei’itettäväksi raadoksi.

Logiikka uupuu Marvinilla ja vaikka partneri, Clu, empiikin, alkaa parivaljakko kuolleen vaiheiden selvittämisen, ja löytää sateenkaaren päästä miljoona dollaria, attaseasalkussa tietenkin! Mikä-mikä-maa kun on täynnä noita miljoonan dollarin attaseasalkkuja.

Vaikka elokuvassa ei näin olekaan muuta merkittävää tai menestyvää kuin Ronny, ei Hemingwayn tatsia, ei lyhyttä suoraa selittämätöntä, ei kaunista kuvausta eikä tulkintaa, niin jotain silti: Siegelin maailmasta hohkaa kylmän kalsean vetysuperoksidin pirteys, ja siinä cool-miesten tapa hoitaa jobit viidakon laeilla luo uskoa ihmiseen.

Itse tappajat, Clu ja Marvin, ovat roolihenkilöinä nautittavia ja heidän yhteistyönsä herkullista. ”We haven’t got the time”, sanoo Marvin ja Clu vääntää höyryhanaa ja kiillottaa aurinkolasejaan uhrin hiuksiin. Ainakin homma hoituu ja jobi joutuu.

– Lauri Konsala