THE BAND IN CONCERT – THE LAST WALTZ (1978)

The Last Waltz
Ohjaaja
Martin Scorsese
Henkilöt
The Band, Ronnie Hawkins, Muddy Waters, Eric Clapton, Neil Young, Joni Mitchell, Neil Diamond, Van Morrison, Bob Dylan
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
114 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Scorsese oli ensimmäinen ykkösrivin näytelmäelokuvaohjaaja, joka ”laskeutui alas” konserttifilmipuuhiin – lopputuloksena kulttiklassikko ja lajityypin puhkeaminen täyteen salonkikelpoiseen kukkaansa. Puolet rock’rollin hall of famesta piipahtaa lavalla, kun The Band jättää ikimuistoiset jäähyväisensä San Franciscossa vuoden 1976 kiitospäivän konsertissa. 71 ääntä (9. sija).

***

”Tämä on juhlintaa… alun vai lopun?”, kysyy ohjaaja Martin Scorsese elokuvan varhaisessa vaiheessa Robbie Robertsonilta, The Band -yhtyeen kantavalta voimalta, aiheena konsertti jonka The Band antoi San Fransiscon Winterland-palatsissa Kiitospäivänä 1976. Vaikka kysymys kajahtaa retoriselta eikä katsoja oikeastaan odota siihen lopullista vastausta, se silti kuuluu paljolti asiaan, siihen mitä The Last Waltzissa tapahtuu. Kyseessä on The Bandin jäähyväiskonsertti 16 vuoden kiertueiden jälkeen, ja kun otetaan huomioon elokuvan nimi ja aihe sekä Scorsesen taipumus työskennellä apokalyptisessä rekisterissä, eräänlainen ”Jumalten hämärän” tunnelma leijuu elokuvan yllä. Tämä on pop-musiikin erään aikakauden loppu kuten Robertson lopulta antaa ymmärtää: hän kavahtaa mahdollisuutta että The Band enää venyttäisi onneaan ja luettelee esiintyjät Hank Williamsista Janis Joplinin kautta Elvis Presley’in, jotka ovat antaneet elämänsä perinteelle. Mutta enemmän kuin tätä elokuva on kollaasi kahdesta vuosikymmenestä alkuja ja loppuja, kahden tunnin matka halki pop-musiikin kartan, jonka myötä elokuvan taju aiheensa historiasta sisäistyy niin että Scorsesen sanoin ”siinä on kokoava merkitys, mutta ei siinä mielessä että yksi asia johtaa toiseen; merkitys on henkistä laatua”.

Tällainen rakennustapa merkitsee tietysti yksityisten merkitysten kiinnittämistä julkiseen tapahtumaan. Ja juuri tämän paradoksin varassa The Last Waltz kääntyy useampaan kuin yhteen suuntaan. Musiikin emotionaalinen merkitys Scorseselle, hänen tapansa valita numerot seitsemän tunnin aineistosta, eteneminen countryn, bluesin ja rockin variaatioiden kautta: kaikesta tästä syntyy Scorsesen persoonallisimpiin kuuluva elokuva, jonka tyyli on parhaimmillaan samalla kertaa kaleidoskooppimainen ja keskittynyt, diskursiivinen ja kiinteytynyt. Vaikka Scorsese Woodstockin leikkaajana sai ”triple screenin” kuninkaan maineen, hän tässä välttää trikkejä. Kuvaus ja leikkaus ovat mahdollisimman yksinkertaisia ja puhtaita, samalla kun Scorsesen intohimot ja pakkomielteen ovat intensiivisesti mukana: ”Hän tunsi musiikkimme yhtä hyvin kuin me itse”.

Elokuvan atmosfääri on hartaan sisäistynyt: ”Tässä on elämäsi” -tunne hallitsee. Rockin historia kiitää esiin yhteenvetona samaan tapaan kuin kuolevan ihmisen väitetään näkevän silmänräpäyksessä koko elämänsä. Mukana on Ronnie Hawkins, joka koulutti bändin, ja Bob Dylan, joka nosti sen maineeseen; mukana ovat 1960-luvun kolmen kuuluisimman yhtyeen (Beatles, Rolling Stones, Cream) edustajat; mukana on 1970-luvun tokkurainen trubaduuri Neil Young.

The Band ei juossut muotivirtausten perässä eikä pitänyt kaupallista menestystä keskeisenä tavoitteena. Kun Ronnie Hawkins pestasi sen taustayhtyeekseen, hän ei luvannut isoja rahoja, mutta kylläkin ”enemmän vittua kuin Frank Sinatra on saanut”. Korostettu Eros yhdistyy korostettuun Thanatokseen Ronnie Hawkinsin tulkinnassa kappaleesta ”Who Do You Love”, joka vilisee kalkkarokäärmeitä, pääkalloja, hautausmaita ja muita kuoleman vertauskuvia. Sama paljas dynamiikka vaikuttaa blues-jaksossa: muistelmassa verta sylkevästä Sonny Boy Williamsonista, Paul Butterfieldin demonisessa ”Mystery Train” -tulkinnassa ja konsertin grand old manin Muddy Watersin esittämässä nuoruuden ylistyksessä ”Mannish Boy”.

Lisää juuria verestävän mieleen elokuvan country-osuudet (Joni Mitchell, Emmylou Harris) ja viimeisenä vieraana astuu lavalle velhomainen Bob Dylan valkoisessa hatussa, ”kasvoillaan sellainen ilme kuin hän tietäisi pitelevänsä jotakin vaarallista käsissään”. Dylan koulutti The Bandin runouteen – miten viitteellisellä kuvastolla voidaan herättää voimakkaita mielikuvia ja ajatuksia. The Bandin laulujen ajatussisältö oli yhtä merkittävä kuin yhtyeen musiikki, varsinkin sen alkuvaiheen laaja visio Amerikan historiasta ja kulttuurista sisällissodasta (”The Night They Drove Old Dixie Down”) ja pula-ajasta (”King Harvest Is Surley Come”) alkaen. The Band edusti täyteläisen runouden ja musiikin tasapainoa, joka oli harvinainen omana aikanaan, ja on sitä yhtä.

–  Richard Combsin (Sight and Sound, Spring 1978) ja Antti Alasen (Filmihullu 2/1979) mukaan