VUOKRALAINEN (1976)
Le Locataire/Hyresgästen 
Psykologisessa trillerissä puolalaissiirtolainen alkaa uskoa, että hänen pariisilaisen asuintalonsa työntekijät ja naapurit haluavat hänet hengiltä. Onko mies vainottu vai menettämässä järkensä? Sven Nykvistin varjokylläinen laajakangas- ja Eastmancolor-kuvaus vahvistaa vainoharhaista tunnelmaa korostamalla päähenkilön näkökulmaa ja taka-alan yksityiskohtia.
***
Vuokralainen voidaan nähdä varsinaisena Polanski-antologiana, yhteenvetona hänen siihenastisesta tuotannostaan. Se sijoittuu jonnekin kauhuelokuvan ja komedian välille ja toteuttaa eräänlaisen kaksoisvalotuksen Inhon suljetun huoneen kauhusta ja Vampyyrintappajien absurdista huumorista. Polanskilla jos kellä on tuntuma ahdistuksen maantieteeseen. Lontoo (Inho), New York (Rosemaryn painajainen) ja Italia (Mikä?) ovat hänen tuotannossaan toimineet kasvavan kauhun, mysteerin ja turhuuden tyyssijoina, puhumattakaan Umpikujan eristetystä talosta. Kaikissa on kysymys suljetuista, irti muusta maailmasta leikatuista paikoista. Vuokralaisessa on vuorossa Pariisi, jonka erään rapistuneen asuintalon ja pihapiirin hän kääntää klaustrofobian ja paranoian näyttämöksi.
Kafka ei ole kaukana tästä maailmasta, jossa Polanskin itsensä tulkitsema pikkumies Trelkovsky käy läpi näkymättömien ja luoksepääsemättömien tuomarien kanssa vastaavaan prosessiin kuin ”Oikeusjutun” Josef K. Trelkovskyn ulkomaalaisuus on vain ulkoinen tunnusmerkki olemassaolon yleiselle vieraudelle ja sivullisuudelle. Polanski tekee Trelkovskystaan seksuaalisten pelkojen ja kontaktiongelmien lamauttaman ihmisen – eräänlaisen tyhjän astian, joka odottaa täyttämistään. Miljöö, naapurusto, edellisen vuokralaisen itsemurha tarjoavat hänelle tajunnansisältöä, joka kaikessa kuvitteellisuudessaan on hänelle täyttä totta.
Vuokralainen voidaan myös nähdä kuvauksena pikkuporvarillisuudesta, joka erittää kaikkialle pahuuttaan omaksuen aina uusia ilmenemismuotoja – tähän yhteyteen istuu hyvin elokuvan moninainen ulostesymboliikka. Vuokratalon pikkuporvareista tulee demoneja, jotka ajavat Trelkovskyn vainohulluuden ja jakomielisyyden kierteeseen ja vähitellen nujertavat hänet, kuten kävi myös Inhon ja Rosemaryn painajaisen päähenkilöille. Polanski osaa jälleen luoda tehokkaasti atmosfääriä: arkipäiväiset yksityiskohdat muuttuvat kasautuessaan kaiken kattavaksi yksityiseksi painajaiseksi. Mitään yliluonnollista ei välttämättä tapahdu: yhteisö epäluuloineen, julmine moraalilakeineen vain jälleen kerran tuhoaa yhden puolustuskyvyttömän ihmisen – koneistolla, joka on näkymätön, mutta sitä tehokkaampi.
– Claire Clouzotin (Ecran 49, Juillet 1976), Leif Zernin (Dagens Nyheter, 1.4.1977) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 13.3.2001