SIPERIADA (1978)

Eeppinen matka ja sukupolvien kronikka! Siperialaista pikkukylästä kertovan tarinan ajallinen kaari alkaa 1900-luvun alkuvuosista ja ylettyy vallankumouksen ja toisen maailmansodan halki aina 1980-luvulle saakka. Dovzhenkon tuotannon teemoja peilaava ja jopa Andrei Rublevin laveita sivellinvetoja muistuttava elokuva on kolmen sukupolven ja Venäjän historian avaintodistaja.

***

I osa

Afanasi: 1900-luvun alku

Anastasia: 1920-luku

Nikolai, Afanasin poika: 1930-luku

Taja: 1940-luku

II osa

Prologi

Aleksei, Nikolain poika: 1960-luku

Filipp: 1960-luku

Siperiada lähtee verkkaisesti liikkeelle, mutta kolmen ja puolen tunnin kuluttua huomaa seuranneensa herpaantumatta väkevää, kulmikasta teosta, jonka 70 vuoden ajalle levittäytyvät episodit on kudottu yhteen piiskaavilla montaaseilla. Mihalkov-Kontshalovski on tehnyt parhaan teoksensa sitten Ensimmäisen opettajan (1965). Hän jatkaa neuvostoelokuvan sankarikauden suurella linjalla, mutta kyse ei ole paluusta taaksepäin: teoksesta huokuu sama uusi kriittinen rehellisyys joka on havaittavissa ajankohtaisissa kriittisissä neuvostoromaaneissa (Abramov) ja -elokuvissa. Mihalkov-Kontshalovski löytää nyt aidon legendanomaisen tyylin, joka hänen edellisestä elokuvastaan Balladi rakastavaisista (1974) puuttui. Siperiada ei ole vailla tyylirikkojaan, mutta ne eivät muutu häiritseviksi. Jopa Dovzhenko tulee Siperiadaa katsoessa mieleen. Zvenigoran alkulause sopii Siperiadaan (sanan ”Ukraina” tilalle vaihda ”Siperia”):

”Veren kostuttamina, salaisuuden sinetöiminä, legendojen verhoamina ovat Ukrainan maaperässä piilleet vuosisatojen haudatut aarteet – maan kansalliset rikkaudet. Monia vuosisatoja niitä vartioi vanhus, kolme sataa vuotta, kolme tuhatta vuotta… ”

Siperiadan laaja ajallinen kaari muistuttaa Zvenigoraa; sen ylistys hedelmällisyydelle tuo mieleen Maan; hullussa sankari-huumorissaan se muistuttaa Shtshorsia. Aerogradin tavoin Mihalkov-Kontshalovski kuvaa vallankumouksen traagisia vaikutuksia ihmiskohtaloihin ja modernisuutta, joka tunkeutuu väkivaltaisesti Siperian taigalle; Runoelma merestä –elokuvan tavoin hän vetää suuria linjoja uutta maailmaa rakentavista ihmisistä jotka mullistavat luonnon prosesseja. Mihalkov-Kontshalovski ei syty Dovzhenkon runouteen. Hänen vahvuutenaan ovat aidot henkilökuvat.

Tapahtumat alkavat 1900-luvun alun Länsi-Siperiassa. Jelanin kylä elää keskiaikaista elämäänsä. Vaihdantatalouden pääelinkeinoja ovat metsästys ja kalastus. Kylää hallitsee rikas Solominin talo. Alkuosan sankarit ovat hulluja ja haaveilijoita. Väkivahva metsästäjä Afanasi Ustjuzhanin raivaa taigalle tietä joka ei johda minnekään, oppaanaan taivaan tähti. Taigan henget opastavat häntä, kaadetut puut lähettävät hänelle salaviestejä. Metsässä vaeltaa Ikuinen vanhus, taigan salaisuuksien haltija, harteillaan lehahtelevia lintuja ja henkivartijanaan karhu. Satojen kilometrien päästä kylään hoipertelee vankikarkuri, anarkisti Rodion, joka uskoo Campanellan Aurinkokaupungin toteutuvan maan päällä. Teknisesti lahjakas mies käyttää taitoaa pommien valmistukseen ja rakentaa jääpurjeen, jolla voi kiitää kauhistuneiden kyläläisten tavoittamattomiin. Jakso tuo mieleen Andrei Rublevin prologin.

Tie vallankumoukseen on täynnä väkivaltaa. Tieto yhteiskunnallisesta muutoksesta tulee Jelanin kylään viiveellä, ja vielä 1930-luvulla kylä elää vanhaa elämäänsä, kun Afanasin poika Nikolai tulee pystyttämään uutta komentoa asein. Jakso, joka kuvaa sosialismin iskostamista yhteisöön, joka ei koskaan ehtinyt saavuttaa kapitalismiakaan, tuo mieleen Ensimmäisen opettajan. Fanaattinen opettaja piestiin henkihieveriin. Nikolain kohtalo on kauheampi, taustana sekin, että hän on nainut kylän upeimman naisen Nastassjan, jonka valkoiset murhasivat.

Toinen maailmansota tiivistyy painajaismaiseen taistelujak-soon, jossa Aleksei, Nikolain poika, pelastaa sotilaan jonka suolet ovat valumassa pellolle. Hän ei tiedä, että kyseessä on Filipp, Solominin talosta. Elokuvan rakenne alkaa hahmottua: Ustjuzhaninit (Afanasi, Nikolai, Aleksei) ovat romantikkoja ja kiihkoilijoita, kun taas Solominit (Nastassja, Spiridon, Filipp) ovat pragmaatikkoja ja realisteja.

Harppaus 1960-lukuun tuo Länsi-Siperian mullistusten kynnykselle. Uusi polvi astuu esiin telaketjutraktoreineen ja öljynporaustorneineen. Öljynporaajia johtaa Aleksei Ustjuzhanin, jota esittää bravuurilla Nikota Mihalkov. Poraajat herättävät Jelanissa pelkoa ja vihaa. Kylään ovat jääneet vain vanhukset. Aleksei harhailee telaketjutraktorillaan yksin isoisänsä rakentamaa tietä. Loputtomat sääskiparvet iskevät; suokaasut tainnuttavat; menneisyyden haamut hyökkäävät kimppuun hylätyllä majalla. Ainoa kulkuyhteys on pitkin jokea tai helikopterilla. Filipp Solomin saapuu hänkin pitkästä aikaa kotiseudulle, sillä öljytoiveista ollaan luopumassa. Alue aiotaan haudata tekojärven alle osana jättiläisvoimalan rakennussuunnitelmaa. Aleksein prikaati jatkaa vielä yrityksiään, ja viime vaiheessa maan uumenista purkautuu niin valtava öljysuihku että se särkee koneet ja telineet. Öljy räjähtää liekkeihin ja sytyttää murhaavan tulimeren. Filipp tulee raivaamaan öljykentälle hautausmaata, ja loppuilmestyksessä nähdään esi-isät ja vainajat vielä kertaalleen. Tulimeren keskeltä pelastetaan liekkien haavoittamia joutsenia.

Hylätty, järven pohjaksi tuomittu alue osoittautuikin rikkauden lähteeksi. Mihalkov-Kontshalovski ei kuitenkaan hymistele sokeaa taloudellista edistystä vaan nostaa esiin ekologisen katastrofin. Sankarieepos Siperiada ei ole ”sosialistisen realismin” kiiltokuvapropagandaa vaan kuvaa sankarinsa ristiriitaisina hahmoina. Se jäi ohjaajansa viimeiseksi neuvostoelokuvaksi.

– Antti Alanen 1980 / 10.1.2001