SULOINEN SANA – VAPAUS (1973)

Liettualaismestari Žalakevičiuksen poliittinen trillerijärkäle kertoo tositapahtumiin pohjaavan tarinan kolmen venezuelalaisvangin paosta, jota maanalainen vastarintaliike valmisteli vuosikausia. Elokuva kuvattiin Chilessä vuotta ennen Pinochetin sotilasvallankaappausta.

***

Vytautas Žalakevičius (1930–1996) oli syntyjään liettualainen neuvosto-ohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka kansainvälisesti ehkä tunnetuin elokuva on Kukaan ei tahtonut kuolla (Niekas nenorejo mirti, 1965). Hänet tunnetaan myös ”latinalaisamerikkalaisesta trilogiasta”, joka käsittelee poliittisia kuohuntoja 1960–70-lukujen Etelä-Amerikassa. Trilogian ensimmäinen osa on vuonna 1970 televisioon valmistunut ”Koko totuus Kolumbuksesta” (Vsja pravda o Kolumbe / Visa teisybė apie Kolumbą,), jossa kansannousua masinoi salaperäinen Kolumbus. Todellisuudessa tämä on kuollut lavantautiin, ja vallankumouksen onnistuminen riippuu päähenkilöiden kyvystä pitää asia salassa.

Suloinen sana – vapaus on trilogian toinen osa. Se palkittiin parhaana elokuvana vuoden 1973 Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla, ja on Venäjällä edelleen tunnetuimpia neuvostokauden menestyselokuvia. Baltian elokuvastudioiden tuotteet olivat suosittuja muualla Neuvostoliitossa, koska niistä huokui läntinen tuulahdus. Žalakevičius onkin taiteellisia riskejä ottava, toimintakohtaukset osaava ja näyttelijänsä hallitseva ohjaaja, joka saa työryhmältä täyden tuen. Tässä elokuvassa laadun ja toisaalta yllättävän twistin takaavat myös taitava käsikirjoittaja Valentin Jezhov ja musiikin taikonut, tällä kertaa sähköurut haltuunsa ottanut Vjatsheslav Ovtshinnikov. Žalakevičiuslainen silmittömän väkivallan ja romantiikan sekoitus ei ehkä kuitenkaan sovi kaikille katsojille.

Poliittinen trilleri sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan valtioon Etelä-Amerikassa. Käsikirjoitus perustuu tositapahtumiin: vuonna 1967 kolme vallasta syöstyä poliittista johtajaa pakeni venezuelalaisesta vankilasta 90-metristä tunnelia pitkin. Elokuva keskittyy kuvaamaan paon järjestäviä ihmisiä, Panchoa ja Mariaa, ja heidän jatkuvaa piinaansa, kun he pyörittävät kahvilaa vankilaa vastapäätä ja suojelevat maan alla työskenteleviä kaivajia. Hyvin piilotetusta suuaukosta huolimatta paljastumisen uhka on läsnä koko ajan. Ihmisiä pidätetään, autotallin lattiaa käydään koputtelemassa, kulkukoiratkin alkavat käyttäytyä oudosti. Elämä sotilasvallan terrorin alla vaatii hymyilemään ja teeskentelemään normaaliutta, mutta hermojen kiristyminen pakottaa Marian välillä hengähdystauolle. Toisessa vaakakupissa ovat ihmisarvoinen elämä ja vapaus, toisessa uhraukset joihin on oltava valmis niiden saavuttamiseksi. Vapautta ja ihmisarvoista elämää edustaa pyrkimys kommunismiin.

Irina Miroshnitshenko (esim. hehkeä professorin vaimo Kontshalovskin Vanja-enossa) päätyi elokuvaan sattumalta. Mosfilmissä oli täysi tohina: Neuvosto-Liettuasta oli saapunut nerokas ohjaaja jonka nimeä kukaan ei osannut lausua, ja hänelle piti löytää näyttelijätär joka menisi eteläamerikkalaisesta. Kukaan venäläisistä ei ollut kelvannut; vaaleaa ja sinisilmäistä Miroshnitshenkoa oli jo ehdotettu, mutta ohjaaja oli tyrmännyt ajatuksen. Koekuvauksiin odotettiin vielä yhtä italialaista ja yhtä romanialaista. Miroshnitshenko teetti itsestään kuvia mustassa peruukissa ja värikkäissä vaatteissa, kutsuttiin koekuvauksiin – missä ohjaaja tajusi kuka hän on – ja sai roolin. Kun elokuva oli valmis, Miroshnitshenko erosi silloisesta miehestään, näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Mihail Shatrovista, ja meni naimisiin ohjaaja Žalakevičiusin kanssa. Liitto tosin päättyi eroon muutaman kuukauden kuluttua.

Elokuvaa kuvattiin Bakussa, Jaltalla, Chilessä ja Mosfilmin studioilla. Jaltalle lavastetusta latinalaisamerikkalaisesta kadusta tuli nähtävyys, jota tultiin kuvauspäivän päätyttyä ikuistamaan turistiotoksiin. Elokuvan päähenkilöiden kahvila-myymälää luultiin oikeaksi ja se keräsi halukkaita ostajia jonoiksi asti; esillä kun oli Coca-Cola-pulloja ja muita himoittuja, mutta saavuttamattomia läntisiä kulutushyödykkeitä. Chilessä kuvausryhmältä tivattiin, mitä he tekevät maassa, jossa poliittinen tilanne on kärjistynyt levottomuuksiin asti; Santiagon kaduilla mellakoitiin ja kovaäänisistä kaikui Salvador Allenden ääni. Kuvaukset tehtiin käytännössä omalla vastuulla, ilman mitään paikallista apua. Vain vähän myöhemmin Chilen poliisi- ja asevoimat yhdistyivät CIA:n tuella sotilasjuntaksi, joka pakotti marxilaisen, maata sosialismiin johdattaneen Allenden eroamaan virastaan. Allende ampui itsensä 11.9.1973. Maata hallittiin siitä eteenpäin kovin ottein Augusto Pinochetin johdolla aina vuoteen 1990.

Žalakevičiusin ”latinalaisamerikkalaisen trilogian” kolmas osa kertookin Salvador Allenden kohtalosta: neuvostoliittolais-unkarilais-tshekkoslovakialais-kolumbialaisena yhteistuotantona valmistui Kentaurit (Kentavry, 1978), jossa presidentti Allendea esittää Donatas Banionis. Trilogian päättävä elokuva hallitsee aineiston ja ilmaisun samalla tiiviillä otteella kuin Suloinen sana – vapaus.

–  Mia Öhman 12.6.2022