Raaka-ainepula ja öljysota ovat romahduttaneet tulevaisuuden kaupungit ja Australian erämaan kaaokseen, jossa rikollisjengit hallitsevat moottoriteitä haaskalintujen lailla. Ainoana lainvartijana ovat hulluuden partaalle ahdetut poliisit. Yksi parhaista on revittyyn nahkaiseen poliisiasuun pukeutunut Max Rockatansky (Mel Gibson), joka kiertelee erämaassa etsien ruokaa metallipedolleen ja janoten jengeille kostoa.

Lääkärin koulutuksen saaneesta ohjaaja-käsikirjoittaja George Milleristä kuoriutui Mad Max -trilogian edetessä entistä parempi toimintakohtausten koreografi. Mad Max -elokuvasarjan avausosa sai syntynsä Millerin huolesta tieturvallisuutta ja onnettomuuksia kohtaan, mutta journalistinen prosessi muuttuikin pian dystooppiseksi allegoriaksi, joka myös peilaa 70-luvun öljykriisiä.

Trilogian puhtaan toiminnan ja kineettisen energian vetovoima huumaa edelleen. Millerin luoma asfalttipölyn siunaama, karrelle palanut soturihahmo vetää elokuvallisuudessaan vertoja Kurosawan ja Leonen sankareille. Trilogia huipentuu Ukkosmyrskyyn, jossa Tina Turnerin esittämä matriarkka määrää Maxin gladiaattorimaiseen häkkitaisteluun. Säännöt ovat yksinkertaiset: ”Kaksi miestä menee sisään, yksi tulee ulos”.

***

Mad Max -elokuvat sijoittuvat epämääräiseen tulevaisuuteen. Vakava energiakriisi on sysännyt sivilisaation takaisin epävakaaseen ja primitiiviseen tilaan, jossa moottoripyöräjengit ja niiden ympärille muodostuneet yhteisöt hallitsevat laajoja alueita. Max on burnoutin ja henkilökohtaisen tragedian kokenut ex-poliisi, jota kolmessa ensimmäisessä elokuvassa näytteli Yhdysvalloista Australiaan 12-vuotiaana muuttanut Mel Gibson. Mad Maxissa hän on maantiepoliisi, joka menettää perheensä ja parhaan ystävänsä moottoripyöräjengin yliajamina. Tapahtumat jättävät Maxiin luonnollisesti syvät haavat. Hänestä tulee yksinäinen ratsastaja, joka pyrkii katkaisemaan kaikki siteensä sivilisaatioon ja muihin ihmisiin.

Mad Max -elokuvat ovat läheistä sukua muun muassa lännenelokuville. Molemmissa on kyse yhteisöistä, joissa lain ja järjestyksen hataruus on ilmeinen ja joissa yksilö, sheriffi tai yksinäisen ratsastajan kaltainen sankari taistelee moraalin ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Nykyaikaan sijoittuvissa vigilante-elokuvissa yksinäinen asfalttipoliisi puolestaan luo ympärilleen järjestystä järeillä keinoilla. Clint Eastwoodin Harry Calahan ja Death Wish -elokuvien Kersey (Charles Bronson) ovat Maxin moderneja vastineita.

Kolmessa ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa, ja myös 30 vuotta myöhemmin tehdyssä Mad Max Fury Roadissa (2015) Max kuvataan vähäsanaiseksi toiminnan mieheksi. Ensimmäisessä elokuvassa häntä jopa nimitetään ”mykäksi”. Dystopiseen tulevaisuuteen sijoittuvissa Mad Max -elokuvissa puhe ylipäätään on rajoitettu minimiin, diskuteeraamisen sijaan keskitytään eloonjäämiseen ja kommunikaatiossa pitäydytään olennaiseen. Varsinkin kahdessa ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa päähenkilön sanattomuus on silmiinpistävää. Kertojanääni Mad Max -elokuvan alussa kuvaa olennaisimman Maxin mielenmaisemasta: ”moottorin ärjynnässä hän on menettänyt kaiken. Hän on muuttunut ihmisen kuoreksi, loppuun palaneeksi yksinäiseksi mieheksi, jota menneisyyden demonit vainoavat, hän on mies, joka vaelsi autiomaahan. Ja tuossa riivatussa paikassa hän oppi jälleen elämään.”

Ensimmäisestä Mad Max -elokuvasta tuli yllättäen menestys. Niinpä Mad Max 2 sai paljon suuremman budjetin ja ilmeisesti siihen uhrattiin myös enemmän ajatusta: joka tapauksessa se on harvinainen esimerkki jatko-osasta, joka on parempi kuin edeltäjänsä. Edeltäjänsä tavoin Millerin vaikutteet ovat huomattavan eklektisiä, mutta tällä kertaa ne on ohjattu tiukasti kerronnan palvelukseen. Klassisen westernin asetelmasta (intiaanit hyökkäävät linnoitukseen) käsin Millerin futuristinen maailma jakautuu nyt selkeästi ja eloisasti hyviin (atomipommia edeltäneen sivilisaation jäänteet) ja pahoihin (punk-barbaarien lauma). Idän jatkuva vetovoima näkyy siinä, miten vastakkaisille voimille on annettu samuraimaisia kunnia- ja käyttäytymiskoodeja.

Mad Max 2 on kauttaaltaan ripeästi leikattu, ja sivilisaation romahdusta kuvaava alkujakso on erinomainen esimerkki montaasin melkein kadonneesta taiteesta. Kerronta rakentuu ihailtavasti kohti keskeistä yhteenottoa, jossa Humungus johtaa pakenevan saattueen hellittämätöntä takaa-ajoa. Mutta oikeastaan vasta pienet hienot kosketukset nostavat elokuvan parhaankin väkivaltaviihteen yläpuolelle: selittämätön epämuodostuma Humungusin naamion alla, pyhiinvaellusmatka Luvattuun Maahan, itse asiassa entiseen lomanviettopaikkaan. Tämä on ainesta, josta mytologia tehdään.

Kolmannessa, Beyond Thunderdome -elokuvassa elokuvasyklin korostunutta maskuliinisuutta pyrittiin loiventamaan. Kahdessa aiemmassa elokuvassa tapahtumat ovat sijoittuneet epämääräiseen dystopiseen välitilaan, mutta Thunderdomessa orastaa uusi sivilisaatio, jonka johdossa on nainen, Tina Turnerin esittämä Aunty Entity. Hänen Bartertowninsa portilla on motto jossa kehotetaan rakentamaan parempaa huomista. Arvaamaton ja laajalle levittäytynyt väkivalta on pyritty rajaamaan ja suitsimaan perinteisten sirkushuvien avulla. Yhteenotot on rajoitettu valtavalle Thunderdome-areenalle, jossa yksinkertaiset viidakon lait vielä vallitsevat: kaksi sisään yksi ulos. Tämän vastakohtana on paratiisi, jota asuttavat lapset. Siellä sivistyksen jäänteet ovat vielä voimassa: vaalinnan kohteena ovat pilvenpiirtäjät, levysoittimet, tietokoneet ja muut aiemmin elintason mittareina toimineet asiat.

– Dennis H Barbour (Heroism and Redemption in the Mad Max Trilogy, Journal of Popular Film and Telvision, Fall 1999), David McGillivray (Monthly Film Bulletin, May 1982) ja Jari Sedegrenin pohjalta Pasi Nyyssönen 23.5.2015