MIES, JOKA TIESI LIIKAA (1956)

Hitchcock työsti vuoden 1934 version pohjalta amerikkalaisen elokuvan, jonka pääosissa nähdään Stewart ja Day. Poliittista attentaattia suunnitteleva vakoilijarengas sieppaa pariskunnan pojan Marokossa, ja tapahtumat kulminoituvat Albert Hallissa pidettävään konserttiin.  Dayn esittämä balladi ”Que sera, sera” palkittiin Oscarilla.

***

Tarkasti ottaen on arvoitus, miksi Hitchcock, joka aina korostetusti pyrki olemaan toistamatta itseään, halusi tehdä uuden version vuoden 1934 elokuvastaan Mies joka tiesi liikaa. Toisinaan hän sivuuttaa asian toteamalla, että hän tarvitsi nopeasti uuden aiheen James Stewartille ja koska aineisto oli käsillä, hän käytti sitä. Aikoinaan hän myös sanoi, ettei alkuperäistä versiota oltu koskaan esitetty Amerikassa, mikä ei ole totta. Tiedetään, että muutamia vuosia aikaisemmin hän vakavissaan suunnitteli uutta versiota, joten kyseessä ei ollut mikään äkillinen päätös. Hän on usein nimennyt alkuperäisen version yhdeksi suosikkielokuvistaan, mikä ei sekään juuri perustele paluuta aiheeseen; järkevämmältä kuulostaisi tilanne jos hän olisi ollut jollain tapaa tyytymätön ensimmäisen version toteutukseen. Truffautille hän sanoi yksinkertaisesti: ”Sanokaamme, että ensimmäinen Mies joka tiesi liikaa oli lahjakkaan amatöörin työtä, kun taas toinen oli ammattilaisen tekoa”.

Missään tapauksessa kyseessä ei ollut mikään väistöliike ja yritys päästä helpolla, sillä uusi Mies joka tiesi liikaa oli varsin kallis ja työläs elokuva tehdä, laajoine ulkokuvauksineen Marokossa ja Lontoossa. Ja ohimennen, ellei pääasiallisesti elokuva oli keino auttaa vanhaa ystävää ja kollegaa Angus McPhailia, jonka kanssa Hitchcock oli työskennellyt sodan aikana ja elokuvissa Spellbound ja joka sittemmin oli kokenut vaikeita aikoja. McPhail osallistui myös Hitchcockin seuraavaan elokuvaan Väärä mies käsikirjoitustyöhön.

Juonen päälinjoiltaan uusi Mies joka tiesi liikaa seurailee ensimmäistä versiota, vaikka alkujakso onkin sijoitettu Marokkoon Sveitsin sijasta ja vaikka lopussa Doris Day jäljittää ja pelastaa kidnapatun poikansa laulun avulla eikä tarkkuusammunnalla niin kuin Edna Best ensimmäisessä versiossa. Kehittelyille on kaikin puolin annettu enemmän tilaa ja Doris Dayn ja James Stewartin hahmot sinänsä viittaavat enemmän tunteisiin vetoavaan, samastumishakuisempaan lähestymistapaan.

Yleensäkin Hitchcock 50-luvulla pyrki pois sellaisesta suoraviivaisesta thrilleristä mitä häneltä odotettiin – tatä tarvetta hän saattoi toteuttaa jokaviikkoisessa tv-sarjassaan ”Alfred Hitchcock Presents”, joten varsinaisissa elokuvissaan hän saattoi keskittyä muihin asioihin, ”tarinoihin joita minun ei annettaisi tehdä televisiossa”. 50-luvun elokuvat heijastavat selvästi hänen omaa onneaan, terveyttään ja luottamustaan, mitä hän tarvitsikin kehittääkseen niitä puolia joita itse piti kiinnostavina ja pyrkiäkseen enempään kuin varhaisten brittiläisten mestariteosten jännityksen mekanismeihin. 50-luvun kypsä Hitchcock on avoimesti tunteikkaampi, innokkaampi tutkimaan atmosfääriä, psykologiaa ja toisinaan jopa sellaista neuroottisen ja pakkomielteisen käyttäytymisen alueita joita hän aikaisemmin oli vain sipaissut.

– John Russell Taylorin (”Hitch”, 1978) mukaan