PUSHER II: WITH BLOOD ON MY HANDS (2004)
Kahdeksan vuoden ja Fear X -flopin jälkeen Winding Refn palasi ohjaamaan toisen osan, joka jatkoi sujuvasti ensimmäisen teemoilla ja tyylillä. Siinä ensimmäisestä osasta tuttu Tonny (Mikkelsen) hakee rikollispomoisänsä hyväksyntää, mutta päätyy sössimään yhtä ja toista.
Kaikki Pusher-elokuvat Pusher-passilla yht. 20 € / 15 € (KAVIn klubikortilla)
***
”I despised it, but that’s because I was afraid. Having to go back, what if I couldn’t do it? What if I couldn’t make a better movie? I mean could you imagine anything more terrible than going back and realizing that you burned yourself out?”
-Nicolas Winding Refn Pusher-aiheeseen palaamisesta Reverseshot-nettilehden haastattelussa 2006.
Nicolas Winding Refnin kolmannen elokuvan Fear X (2003) huonon menestyksen vuoksi hänen tuotantoyhtiönsä oli pahasti velkaantunut. Tätä velkaa lyhentääkseen Refn ohjasi menestyneelle esikoiselokuvalleen kaksi jatko-osaa. Rahantarpeesta huolimatta Refn ei tinkinyt taiteellisesta kunnianhimostaan – ja kyseessä onkin kenties elokuvahistorian tasalaatuisin trilogia.
Jatko-osissa syvennytään henkilöhahmoihin, jotka jäivät ensimmäisessä osassa etäisiksi. Näkökulman vaihdos paljastaa yllättävän koskettavia ihmiskohtaloita rikosmaailman kylmän selviytymiskamppailun keskellä. Refn näyttää niin pienet kuin isommatkin rikolliset haavoittuvaisimmillaan.
Pusher II:n (2004) päähenkilöksi nousee ensimmäisessä Pusherissa sivuhenkilöksi jäänyt Tonny (Mads Mikkelsen). Vankilasta päästyään Tonny havittelee uutta alkua häntä halveksivan isänsä ryöstöporukassa. Samaan aikaan hänen entinen tyttöystävänsä alkaa vaatia elatusapua lapsesta, jonka isyyttä Tonny ei suostu hyväksymään ennen isyystestiä.
Toisen Pusherin teemoiksi nousevat isyyteen liittyvät kipukohdat. Juuri ennen Pusher II (2004) esikoisensa saanut Refn on ottanut Tonnyn hahmoon piirteitä omassa elämässä tapahtuneista muutoksista. Tonny joutuu ajattelemaan suhdettaan isäänsä ja omaa vastuutaan isänä.
Refnin haaste tehdä Tonnysta mielenkiintoinen päähenkilö on paljon vaikeampi kuin Frankin kohdalla esikoiselokuvassa. Siinä missä Frank oli helposti samaistuttava ja suhteellisen järkevä pikkurikolliseksi, Tonny on vastuuta pakoileva ja holtittomia riskejä ottava kukkoilija. Toisaalta Tonnyn traaginen isäsuhde nostaa esiin haavoittuvuuden, josta kukkoilu kumpuaa. Lopputuloksena on ristiriitojen riivaama henkilöhahmo, jonka ongelmat eivät elokuvan päättyessä ratkea sen selkeämmin kuin oikeassa elämässäkään.
– NY Timesin (Oct 1st, 2009) ja muiden lähteiden mukaan Mikko Pihkoluoma 13.4.2010