KATEISSA (1981)

Missing/Försvunnen
Ohjaaja
Constantin Costa-Gavras
Henkilöt
Jack Lemmon, Sissy Spacek, Melanie Mayronm, Charles Cioffi
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
122 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
pohjautuu Thomas Hauserin romaaniin
Ikäraja

Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappaus oli aihe, joka suorastaan odotti vääjäämätöntä costagavrasilaista käsittelyä – mutta harva olisi uskonut, että ohjaaja onnistuisi tekemään siitä elokuvan ”syyllisten maaperällä” Yhdysvalloissa, ja vieläpä suuren studion rahoittamana! Yrmy jenkki-isä (Lemmon) lentää Pinochetin juntan jälkimaininkeihin etsimään kadonnutta toimittajapoikaansa…

***

Budjetti: $ 9 milj. Kuvaukset Meksikossa keväällä 1981. Armeija kieltäytyi antamasta apua, mutta maan hallitus jätti tekijät rauhaan.

Kateissa on Costa-Gavrasin ensimmäinen ja paras englanninkielinen (amerikkalainen) elokuva (Musiikkirasia, 1989 kakkosena). Se on ohjaajalleen ominainen polttava poliittinen trilleri, jossa nyt korostetaan henkilötarinaa, ei niinkään poliittisia kysymyksiä. Taustailmiönä vaikuttaa USA:n kolonialistinen, sortopoliittinen rooli Latinalaisessa Amerikassa. Yhdysvallat nähdään poliittis-taloudellisena mustekalana, jonka lonkerot ovat kietoutuneet kolmannen maailman valtion ympärille.

Elokuvassa ei nimetä Chileä eikä Salvador Allendea eikä kansan yhtenäisrintamaa, ei liioin Auguste Pinochetia, mutta vähänkin tarkkaavainen katsoja huomaa pian, mistä maasta on kyse, sillä Viña del Mar ja Santiago spesifioidaan avoimesti. Strategia oli vastaava elokuvassa Z – hän elää!. Hienoisella epämääräistyksellä Costa-Gavras halusi viitata Latinalaiseen Amerikkaan ylipäätään. Elokuvan valmistumisen aikoihin ihmisiä katosi tuhansittain 31 maassa. Argentiinan ja Salvadorin sotilasvallankaappaukset 1976 ja 1979 olivat karmaisevalla tavalla päivänkohtaistaneet sen mitä Chilen vallankaappauksessa 11.9.1973 ja sen jälkimainingeissa oli tapahtunut; tällöin katosi 20 000 chileläistä. Kaappauksen jälkeen, kahden ensimmäisen kuukauden aikana surmattiin 50 000 chileläistä. Mitä tämän rinnalla painaa yhden tai kahden amerikkalaisen uhraaminen, joku voi kysyä.

”Tämä elokuva perustuu tositarinaan. Tapahtumat ja faktat on dokumentoitu. Joitakin nimiä on muutettu viattomien suojelemiseksi ja myös elokuvan suojelemiseksi. Syytetyt ovat jo suojassa.” Elokuvan alkulause ansainnee kommentin. Oli pakko muuttaa syyllistenkin (tai vahvasti epäiltyjen) nimiä elokuvan suojelemiseksi. Käsikirjoituksessa käytettiin oikeita nimiä, sillä Universalin lakiosasto oli tällaisen ratkaisun takana, mutta kuvauksiin ryhdyttäessä vakuutusyhtiö vaati nimien muuttamista tai poistamista. Thomas Hauserin kirjasta löytää oikeat nimet. Anonyymi suurlähettiläs tarkoittaa Nathaniel Davisia. Phil Putnam tarkoittaa konsuli Fred Purdya. Kapteeni (ja CIA:n jäsen) Ray Tower viittaa U.S. Military Groupin komentajaan Ray Davisiin. Eversti Sean Patrickin osoite on Patrick Ryan. CIA:n agentti Carter Babcock osoittaa Arthur Creteriin. Elokuvan Perez/Paris tarkoittaa Rafael Gonzalezia, Chilen salaisen poliisin entistä jäsentä, joka pakeni Italian Santiagon-suurlähetystöön, missä viipyi kolme vuotta. Newyorkilainen tutkiva reportteri Kate Newman on yhdistelmähahmo kolmesta journalistista. Beth Hormanin oikea etunimi on Joyce.

Kateissa on Hauserin vankasti dokumentoidun kirjan uskollinen sovitus. Vaikka käyttääkin hyväksi runollista vapautta tai dramaattista tiivistystä, Costa-Gavras periaatteessa noudattaa totuutta, kuten John J. Michalczyk arvioi. Kyseessä on ”perusteellisesti tutkittu puolidokumentaarinen teos”. Poikaansa etsivän Ed Hormanin hahmoa muutettiin Hauserin parin vihjeen pohjalta yhä konservatiivisempaan suuntaan, niin että saatiin aikaan sukupolvien ristiriita hänen ja Beth-miniänelämänmuotojen välille. Rakennettiin dramaattinen kaari jääräpään asteittaisesta havahtumisesta poliittiseen tietoon (ja raivoon) sekä yhteisymmärrykseen ja kiintymykseen Bethin suhteessa. Santiagossa kadonneen freelance-lehtimiehen ja elokuvantekijä Charles Hormanin henkilökuvaa pelkistettiin poliittiseen viattomuuteen ja Pikku prinssi -romanttisuuteen päin.

Vahvinta Costa-Gavrasin elokuvassa on poliisivaltion ilmapiirin luominen, sotilasvallankaappauksen tunnusmerkit kaupungissa kirjarovioineen, helikoptereineen ja panssariautoineen: pidätettyjen kansalaisten joukot kaduilla, kansan yhtenäisrintaman seinämaalausten peittäminen valkoisella maalilla, ruumiit kaduilla ja virroissa, sireenit, yötä päivää jatkuva ammuskelu, ulkonaliikkumiskielto, keskellä päivääkin suoritetut sieppaukset, kaikki luo avoimen sorron ja murhaavan väkivallan tilaa. Terrori iskee näköjään sattuman varaisesti. Pahaenteinen hiljaisuus vallitsee aika ajoin. Maanjäristys on oiva kaaoksen metafora. Pakokauhuinen valkoinen hevonen on Picassolta ja Eisensteinilta tuttu kansan ja vapauden vertauskuva ja tiivistää Costa-Gavrasin tarkoittaman painajaisväkivallan.

Elokuvalla on selkeä amerikkalainen painotus eikä siinä esiinny muistettavia chileläishahmoja. ”Ne eivät voi vahingoittaa meitä. Me olemme amerikkalaisia.” Tämä Charlesin illuusio murskataan perin pohjin. Käy ilmi, että Chilessä toimii yli 3000 amerikkalaista yritystä, ja niiden edut ovat USA:n virkamiehille ensiarvoiset.

Charles Horman saa Viña del Marissa ja Valparaisossa sattumoisin tietää liikaa USA:n sotilaallisesta sekaantumisesta vallankaappaukseen ja siksi hänet uhrataan. Amerikkalaiset syyllistyvät Charlesin (samoin kuin Frank Teruggin) kuoleman peittelyyn: Pinochetin johtaman sotilasjuntan PR-imago USA:ssa olisi pahasti kärsinyt, jos olisi myönnetty chileläisten sotilaiden murhanneen Amerikan kansalaisia. Amerikkalaisten virkamiesten osasyyllisyys Charles Hormanin murhaan on Hauserin mukaan avoin kysymys, siitä on vain aihetodistuksia. Ed Horman, Rafael Gonzalez, reportteri Frank Manitzas ja senaatin (Churchin) valiokunnan jäsen Diane La Voy kuitenkin ovat vakuuttuneita amerikkalaisten (suurlähetystön tai CIA:n) syyllisyydestä. Elokuva vain elliptisesti vihjaa siihen mahdollisuuteen, että amerikkalainen virkamies on toisena osapuolena allekirjoittanut Charles Hormanin teloitusmääräyksen. Costa-Gavrasin kuvakielessä, ikonografiassa viitataan presidentti Richard Nixonin ja ulkoministeri Henry Kissingerin perimmäiseen osasyyllisyyteen.

Ed Horman nosti 1977 oikeusjutun yhtätoista USA:n hallituksen virkamiestä vastaan. Lopulta hän luopui 1981 jutusta, kun ei onnistunut saamaan läheskään kaikkia tapaukseen liittyviä salaisia dokumentteja käsiinsä. USA:n ulkoministeriö puolestaan hyökkäsi elokuvaa vastaan jo ennen ensi-iltaa ja kielsi siinä esitetyt tai vihjatut syyllisyydet.

–  Matti Salo (1993)

Lähteitä: Gary Crowdus: ”A Review of Missing”, Cineaste XII:1/1982, 31, 36-37. (Numerosta löytyvät myös Costa-Gavrasin ja Thomas Hauserin haastattelut sekä USA:n ulkoministeriön kannanotto.); John J. Michalczyk: Costa-Gavras: The Political Fiction Film (1984); Michael Wood: ”In Search of the Missing”, American Film VII:5/March 1982, 39-43, 78.