ISÄ ON TYÖMATKALLA (1985)

Debyyttielokuvaa poliittisempi teos sijoittuu 1950-luvun tulenarkaan vaihteeseen, jolloin Tito vaati Jugoslavialle erityistä tietä sosialismiin ja päätyi välirikkoon Stalinin kanssa. Kovat otteet sisäpolitiikassa veivät monet jugoslaavit Adrianmeren vankilasaarelle, Goli otokille. Työmatka oli eufemismi poliittiselle vangitsemiselle.

***

Menestyksen havina on alusta pitäen saatellut Emir Kusturican (s. 1954), bosnialaisen ohjaajalahjakkuuden uraa: hänen esikoiselokuvansa Sjecas li se Dolly Bell (Muistatko Dolly Bellin?, 1981) sai nuorten ohjaajien Kultaisen Leijonan ja kansainvälisen kriitikkopalkinnon Venetsian festivaaleilla ja toisella elokuvallaan Isä on työmatkalla hän voitti Cannesin pääpalkinnon. Kusturica syntyi ja kasvoi Sarajevossa, kävi elokuvakoulun Prahassa mm. Jiri Menzelin ja Otakar Vavran oppilaana ja juuri tshekkiläi­seen koulukuntaan viittaa Kusturican lähestymistavan samalla kertaa irtonainen, lempeä ja pureva huumori. Samalla Kusturica on lähtemättömästi kotimaansa ja kotikaupunkinsa ristiriitojen merkitsemä: hänen elokuvansa pystyvät välittämään Sarajevon aivan erityisen atmosfäärin, kaupungin joka vuosisatojen ajan on ollut erilaisten kansojen ja kulttuurien, muslimien ja ortodoksien, katolisten ja juutalaisten, serbien ja kroaattien, turkkilaisten ja bosnialaisten kohtauspaikka. Kusturican lapsuudessa ja nuoruudessa Sarajevo oli myös tyyssija niille jännitteille ja törmäyksille, joita syntyi kun perinteet ja länsimaiset tuulet, ortodoksinen kommunismi ja uusi rockkulttuuri ottivat yhteen.

Isä on työmatkalla sijoittuu 1950-luvun alkuun, kymmenisen vuotta varhai­sempaan aikaan kuin Muistatko Dolly Bellin?, mutta yhteistä on Kusturican tapa porautua maansa ja kasvuympäristönsä menneisyyteen tavallisten ihmisten kohtaloiden kautta ja saada ne puhuviksi osuvin luonnekuvin ja tragikoomisin kosketuksin. 1950-luvun alkuvuosien yksilölliset ja yhteis­kunnalliset draamat avautuvat tällä kertaa pienen Malik-pojan näkökulmasta. Hänen isänsä joutuu “työmatkalle”, toisin sanoen työleirille ja karkotukseen aivan olemattomasta syystä, lähinnä entisen rakastajattaren ja mustasukkaisen langon toimesta. Malik ei täysin ymmärrä asiaa eikä se ymmärrettävä olekaan paitsi ajankohdan yliherkkää poliittista ilmapiiriä ja sen synnyttämää ilmiantomentaliteettia vasten.

Malik kokee herkästi perhepiirin pienet ja suuret sattumukset, joiden takana kumisevat kansallisen ja kansainvälisen politiikan kaiut: Titon ja Neuvostoliiton kädenvääntö, Titon omat välienselvittelyt ja tiukka ote puolueesta, järjestelmän tauti joka tuottaa ilmiantajia, veljesvihaa, perheen hajoamisia. Lohtua tuovat radiosta kuuluvat selostukset Jugoslavian jalkapallomaajoukkueen menestyksestä: elokuva päättyy kesään 1952, jolloin Jugoslavia voittaa Neuvostoliiton Helsingin olympialaisissa ja pääsee loppuotteluun.

Kusturican lähestymistapa on tunnusomainen sukupolvelle, joka on irtaantunut vastarintaliikkeen hellimistä tabuista ja historiallispoliittisen oikeaoppisuuden perinnöstä. Syvästi omaperäisellä lahjakkuudellaan Kusturica hallitsee impressionistisen ja episodimaisen kerrontansa rytmin, osoittaa huomattavaa havaintokykyä ja silmää yksityiskohdille. Hän suhtautuu henkilöhahmoihinsa sekä läpitunkevasti että kunnioittavasti, moralisoimatta heikkouksia tai edes suoranaisia konnamaisuuksia. Vaikeiden aikojen kuvauksessa ei ole mitään jälkiviisautta tai kosiskelua, Kusturican ote säilyy samalla kertaa purevana ja lempeänä, harhakuvattomana ja huumorin silittämänä. Hän selviää jopa siitä uhkarohkeasta eleestä, että tekee Malikista unissakävelijän, mikä antaa aivan olennaisen ulottuvuuden koko elokuvan viritykselle: unissakävely merkitsee sekä painajaismaista todelli­suutta että nuoralla tanssijan keveyttä, lapsen tajunnan joustavuutta, joka estää tragediaa näyttäytymästä täydessä mitassaan.

– Sakari Toiviaisen (1986) ja muiden lähteiden mukaan.