OUTSIDERS – KOLMEN JENGI (1983)

Sukupolvensa kuumimmat miestähdet yhteen koonnut elokuva. Brat Packiksi nimetty joukko (Cruise, Sheen, Esteves, Swayze, Lowe, Macchio, Dillon) nousi kuuluisuuteen Oklahomaan sijoittuvasta draamaelokuvasta. Jengikahakat ja välien selvittelyt johtavat kohtalokkaisiin seurauksiin, ja pojat on pakotettu pakenemaan kun taas toiset haluaisivat jäädä kohtaamaan seuraukset.

***

Ilmestyskirjan suurisuuntaisen ja kalliin seikkailun jälkeen Coppola keskittyi kokeelliseen studiotyöhön, jonka ensimmäinen tuote, musikaali One from the Heart, sai kauttaaltaan huonon vastaanoton ja vei Coppolan konkurssin partaalle. Hänen oli pakko suuntautua pienimuotoiseen elokuvaan, jollaista edustaa Outsiders: se perustuu S. E. Hintonin romaaniin, jonka kirjailijatar sai julki 17-vuotiaana 1967 ja joka on ilmestynyt suomeksi nimellä ”Me kolme ja jengi”. Nimien mukaisesti päähenkilöitä ovat kolme ulkopuolista, jengiytynyttä ja nuorisorikollisuuteen ajautuvaa poikaa. Nuorisokirjallisuuden tunteellisessa hengessä teemoja ovat sivullisuus, ystävyys, kuolema, kypsyminen. Hintonin ja Coppolan nuoret kokevat liian paljon liian varhain ja kasvavat dramaattisten käänteiden kautta aikuisuuteen ja tietoisuuteen.

Oklahoman Tulsan ja vuoteen 1966 sijoittuva tarina pitää vaarin jengien yhteiskunnallisista taustoista. Kaupungin hyväosaisten ”snobien” ja alaluokan ”rasvisten” välillä vallitsee perustavanlaatuinen jännite, jonka väkivaltainen purkautuminen on draaman käyttövoima. Vaikka elokuva on lähtökohdiltaan kaunistelematon ja toiminnallinen jengitarina, viritys on alusta pitäen sadun-, miltei unenomainen, mietiskelevä, jopa romanttinen. Alussa ja lopussa Ponyboy, elokuvan kertoja, lausuu eräänlaisen sesam-aukene -loitsun: ”Kun astuin kirkkaaseen auringonpaisteeseen elokuvateatterin pimeydestä…”, mikä tihentää muiston ulottuvuuden, hänen itsensä kokeman kehityksen ja tunteiden kasvatuksen.

Tässä 1960-luvun tarinassa Coppolan tyylillinen ja temaattinen viitekehys on enemmän 1950-luvun puolella: Outsiders on lähempänä Nuoren kapinallisen (1955) kuin Svengijengin (1973) maailmaa, eikä varmaankaan sattumalta. Coppola liputtaa klassisen elokuvan puolesta, hänen lähestymistavassaan on samaa yksinkertaisuutta ja tunteikkuutta. Hän tarjoaa tyylitellyn todellisuuden verenpunaisine auringonlaskuineen ja taivasta vasten piirtyvine silhuetteineen. Hänen kuvaamassaan maailmassa on kovuutta, julmuutta, sokeutta, itsetuhoa, mutta myös ystävyyttä, elämäniloa ja herkkyyttä perustuntemuksille. Tunteellisuuden ja hienoisen opettavaisuuden hän vaimentaa ja tasapainottaa toiminnalla, huumorilla ja siivoamattomalla kielenkäytöllä.

Taiteen sääntöjen mukaisesti kaikki päättyy sovitukseen ja puhdistumiseen. Lopussa kadotettujen uhrilampaiden Johnnyn ja Dallasin kasvot ristikuvautuvat Ponyboyn lähikuvan kehyksiksi. Se on osoittelevaa mutta yhtäkaikki koskettavaa kerrontaa, jollaiseen moni nykyohjaaja ei uskaltaudu pelossa, että häntä pidetään lapsellisena. Coppola itse kertoo tavoitelleensa kokonaisuuteen Robert Frostin runon ”Nothing Gold Can Stay” henkeä: nuoruuden kulta saattaa olla pelkkää nostalgiaa, mutta Coppola jää luottamaan ”ihmisen kultaan”.

– Sakari Toiviainen (1984, 1992)