NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA (2005)

Vaatekaapin syvyyksistä paljastuu taianomainen maa, joka pahan noidan kiroamana hytisee ikuisen talven kourissa. Mutta kuiskaus käy jo metsän halki – huhu myyttisen leijonan paluusta… C.S. Lewisin ikonisen kirjasarjan avausosaan perustuvassa elokuvassa neljä sisarusta joutuu kohtalokkaaseen taistoon Narnian tulevaisuudesta.

***

C.S. Lewisin seitsemänosaista Narnia-sarjaa on filmattu useaan otteeseen. Aiemmin Shrek-animaatioiden parissa työskennelleen Andrew Adamsonin ensimmäinen näytelmäelokuvan ohjaus Narnian tarinat: Velho ja leijona on tähänastisista tulkinnoista suurisuuntaisin, samalla myös kunnianhimoisin. Kokonaisuutena se on aivan kunniakas yritys, eikä sinänsä häpeä vertailua aiheen aiemman kokonaisvaltaisen hahmotuksen, 1980-luvun brittiläisen televisiosarjan rinnalla.

Lewis kirjoitti fantasiakirjasarjansa 1950-luvulla, osin omien toisen maailmansodan aikaisten kokemustensa innoittamana. Velhon ja leijonan päähenkilöinä on neljä sisarusta – Lucy, Edmund, Peter ja Susan – jotka joutuvat muuttamaan Lontoosta maaseudulle pakoon sodanaikaisia ilmahyökkäyksiä. Eksentrisen professorin luokse majoittautuneet lapset löytävät piilosta leikkiessään vaatekaapin, josta avautuu ovi toiseen maailmaan.

Narnia-kirjojen pääteemana kulkee hyvän ja pahan välinen jatkuva taisto. Samalla niitä voi lukea kristillisenä allegoriana, vaikka tuo tulkinta on joskus kyseenalaistettu.  Velhon ja leijonan valkokangassovitus noudattelee Lewisin teosten juonenkuljetusta varsin uskollisesti, eikä allegorisuutta pahemmin kätketä. Toisaalta elokuvatulkinta peittää osin tahtomattaan kirjallisen lähtökohdan sävyjä massiivisuutensa alle. Paikoin Velho ja leijona lähestyy spektaakkelia. Adamsonin animaatio-ohjaajan tausta ei häiritse sinänsä, mutta kylläkin näkyy erikoistehosteiden ja osittaisessa nukke- ja tietokoneanimaation hyödyntämisessä: usein tuo on sinänsä varsin sulavaa eikä kohoa itsetarkoitukseksi.

Hyvän ja pahan välisen kamppailun perusteema säilyy Velhossa ja leijonassa kaikkein ehjimmin. Nuortenfantasiaksi elokuva käyttää alusta lähtien kovin tummia ja ahdistavia, jopa pelottavia sävyjä: tuossa mielessä tekijät eivät kuitenkaan ole ottaneet suuria vapauksia Lewisin tekstiin nähden.

Elokuvassa ne silti välittyvät suorasukaisemmin ja konkreettisemmin kuin kirjoissa visuaalisen esitystapansa vuoksi.Jatkuvuuteen tähtäävänä suurtuotantona Velho ja leijona joutuu käyttämään loppupuolen ratkaisuissaan kompromisseja. Ohjaaja hallitsee samaten paremmin tarinan näyttävän kokonaishahmotuksen kuin näyttelijäohjauksen. Se haittaa paikoin etenkin sisarusten välisten ristiriitojen kuvauksessa. Puhtaan fantasian puolella hahmojen elävöittäminen on uskottavaa, Tilda Swinton tekee Valkeana velhona toimivimman, jopa hyytävän suorituksen.

– Sauli Pesonen, Kaleva, mukaan Pasi Nyyssönen 22.1.2012.