POLTERGEIST (1982)
Kauhu tunkeutuu yhdysvaltalaisen perheidyllin keskelle tarinassa, jossa lähiön alle jyrätty intiaanihautausmaa alkaa keskustella asukkaiden kanssa TV-vastaanottimen kautta. Ensimmäinen Poltergeist reflektoi kahta aiempaa perheklassikkoa: se on tuottaja Spielbergin negatiivikuva E.T.:stä ja ohjaaja Hooperin positiivikuva Teksasin moottorisahamurhista… Yliluonnolliset voimat jyrisevät Kino Reginan kankaalla 70 mm:n filmikopion voimin.
***
Kauhuelokuvan 1970-luvun perhekeskeisen riivauksen ohella pahuus tunkeutui kotioloihin myös rakennusten, paikkojen ja jopa kulkuneuvojen uhoamina kirouksina. Psykologisen talo/tajunta –kytkennän ohella painottui arkisempi kotirauhan rikkoutuminen ja omakotiasumisen ongelmien räikeä kasautuminen yliluonnollisten paineiden voimasta. Erityisesti vuosi 1976 tuntuu herättäneen vanhojen asumusten nurkissa luimuilevat paholaiset. Vuoden satoa oli Dan Curtisin Suljettu ovi (Burnt Offerings), jossa rantakartano ruokki itseään inhimillisellä kärsimyksellä. Alueen kantateoksen Yö kauhujen talossa (The Haunting, 1963) tavoin talo sai vuokralaisperheen äidin rakastumaan itseensä pahanteisistä tapahtumista huolimatta. Michael Winnerin Vartija (The Sentinel) ja Dario Argenton Suspiria tekivät kirotuista taloistaan surrealististen näkyjen ja kokemusten temmellyskenttiä. Samana vuonna valmistui Polanskin moniselitteinen mutta vahvasti kirouksen voimalla vihjaava Vuokralainen sekä Richard Loncrainen vaisu Noidankehä (The Haunting of Julia). Kaikkien edellämainittujen pelkistetystä ja tehoja kokoavasta seuraajasta Luojan tähden paetkaa (Amityville Horror, 1979) tuli suuntauksen tunnetuin keulakuva. Amityville-aihe toistui kahdessa jatko-osassa. Lähtökohdiltaankin köyhähkön aiheen toistoa mielenkiintoisempia olivat kuitenkin kirousta varioivat ison budjetin projektit, korpihotellin perhetragediasta kubrickmaisen allegorian mittoihin avautuva Hohto sekä Poltergeist käsikirjoittaja-tuottajana Steven Spielberg ja ohjaajana Tobe Hooper.
Hohdon tavoin muinainen kirous vaivaa myös hautausmaan päälle rakennettua Poltergeistin viihtyisää lähiötä. Kuolleiden hengen keskittävät viestinsä taloja kauppaavan Steve Freelingin kotiin ensin television kautta ja vähitellen yhä hurjemmiksi käyvin yliluonnollisin ilmiöin. Leikki muuttuu todeksi kun pikkutytär Carol Anne katoaa toiseen ulottuvuuteen ja huutaa äitiään tietyllä televisiokanavalla. Vanha pihapuu herää eloon myrskyssä ja uhkaa nielaista perheen pojan.
Tapahtumien roisiuteen nähden luonnottoman rauhallisena pysyttelevä perhe hankkii apuun ilmiöitä tutkivia tiedemiehiä välineineen. Tieteelle viitataan kuitenkin enimmäkseen kintaalla. Kun eräs tutkijoista kehuu haltioissaan tallentaneensa itsekseen senttejä liikkuneen leikkiauton, avaa rasittunut Steve hänelle lastenhuoneen oven, jonka takana koko irtaimisto kieppuu holtittomana sekamelskana. Toinen tutkija saa tuta elokuvan karuimman painajaisen, jossa hän repii kylpyhuoneen peilin edessä kasvonsa riekaleiksi.
Haudantakaisten voimien sirkusta taltuttamaan kutsutaan meedio, jonka voimat yhdessä vanhempien liikuttavan rakkauden kanssa avaavat lastenhuoneeseen sykkivän henkitorven ja reitin Carol Annen luo. Spielbergiläistä lopetusta seuraa kuitenkin Hooperin viimeinen sana, kun kaltoin kohdellut kuolleet ottavat hohtavien henkiensä siteiksi maallisemmat jäännöksensä noustessaan lopullisesti vaatimaan oikeuksiaan.
Yksitotisen Amityville-kauhun ja vakavan Hohdon rinnalla Poltergeist pitää mielikuvituksen ja kauhun kekkereitä, joissa on hiuksenhieno ero perusteelliseen parodiaan. Perheyhteyteen iskevä ahdistus muuttuu poikkeuksellisella tavalla järjestelmälliseksi vastarinnaksi ja optimistiseksi näkemykseksi instituution elinvoimasta. Tämän vahvistukseksi tuhoutuneesta kodistaan motelliin paennut perhe tyrkkää ensi töikseen kaiken vaivan aloittajana toimineen television huoneistosta pihalle.
– Asko Alasen mukaan (Musta peili. Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin, 1985) Antti Alanen 21.4.1999