S/S POSEIDONIN SEIKKAILU (1972)

Klassiseksi kohonnut tarina tsunamin ylösalaisin kääntämästä valtameriristeilijästä, jolla joukko henkiinjääneitä yrittää löytää tiensä laivan pohjalle. Katastrofigenren peruselementit – näyttävät lavasteet, klaustrofobiset jännitystuokiot, nimekäs tähtikaarti ja ihmissuhdesaippua – loksahtavat kohdilleen paremmin kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin.

***

Tuli ja vesi ovat peruselementit, jotka taistelevat keskenään Irwin Allenin elokuvissa. Jännite on Poseidonissa peräisin visuaalisesta hahmotuksesta sekä Stirling Silliphantin ja Wendell Mayersin käsikirjoituksesta, ei niinkään Gallicon alkuperäisromaanista jota on rankalla kädellä muokattu. Vedenalaiset otokset ylösalaisin kääntyneen valtameriristeilijän räjähdyksistä, tulipalojen roihuaminen muutoin tulvan vallassa olevilla kansilla, väärään suuntaan kulkevat lieskat ja savu veden täyttämässä piipussa… kuvallinen spektaakkeli on uljasta muttei tyhjäpäistä, vaan peruselementtien kamppailu siirtyy osaksi henkilöhahmojen ominaisuuksia. Gene Hackmanin näyttelemä pastori saarnaa voimakkaan mielenlaadun puolesta ja lähtee johdattamaan pientä joukkoa uskalikkoja riskiretkelle kohti laivan pohjaa. Arthur O’Connellin tulkitsema pappi kritisoi Hackmanin puheen olleen suunnattu ”vain vahvoille”, ja jää pelokkaan pääjoukon kanssa odottamaan pelastusta laivan juhlasaliin, vaikka tiedostaa itsekin tämän merkitsevän lähes varmaa kuolemaa kaikille. Myöhemmin Hackmanin seurue kohtaa tahdottomana laivan käytävillä virtaavan eloonjääneiden joukon, joiden tuhoontuomittu suunta ei ole käännettävissä. Poseidon on omapäisten ja taistelevien tuli-ihmisten elokuva – ja kirkollisista hahmoistaan huolimatta vähemmän raamatullinen kuin sitä seurannut Liekehtivä torni, jonka finaalissa vedenpaisumus palauttaa maailmanjärjestyksen.

– Petteri Kalliomäki 28.9.2023

RONALD NEAME (1911–2010). Varhaisten mykkäelokuvien ohjaajan poika (hänen äitinsä, Ivy Close, näytteli yleensä niissä) oli yksi Britannian parhaista kuvaajista 1930- ja 40-luvuilla, huomattavimpina saavutuksinaan Technicolor-työskentely elokuvissa Onnelliset vuodet (1944) ja Vaimoni kummittelee (1945). Toimittuaan monissa eri työryhmän rooleissa David Leanin elokuvissa hän aloitti oman ohjaajanuransa vuonna 1947, ensin mustavalkoisten elokuvien parissa, mutta vuoden 1953 jälkeen Neame on työskennellyt pelkästään väreissä. Värien käyttö on hänen elokuvissaan ollut aina loistavaa. Hänen kädenjäljessään ei ehkä muuten ole jatkuvuutta, mutta hänen elokuvansa ovat yleensä menestyneet lippuluukuilla joko hyvien aiheidensa tai päätähtiensä ansiosta. (…) Hänen suurin 1970-luvun menestyksensä on S/S Poseidonin seikkailu, jonka helposti kaupattavissa olleen aiheen tekevät erityisen puoleensavetäväksi nopeatempoinen ohjaus ja spektakulaariset erikoistehosteet. Neame osoittaa historian parasta kuvakulmien tajua ja kiskoo myös Gene Hackmanista esiin upean, suoraviivaisen suorituksen hengenmiehenä, joka johtaa hyökyaallon nurinkääntämän luksusristeilijän henkiinjääneet turvaan.

– David Quinlan, The Illustrated Guide to Film Directors (1983). S/S Poseidonin seikkailu oli vuoden 1973 suurin yleisömenestys Pohjois-Amerikan markkinoilla, ja suuren suosionsa ansiosta myös elokuva, jonka Neame on maininnut omaksi suosikikseen. Vuosikymmenen lopulla hän yritti toistaa hittinsä niinikään tähtiä täyteen ammutulla katastrofielokuvalla Meteori (1979), jonka kohtalo oli täysin päinvastainen: David Pirien Anatomy of the Movies (1981) listaa sen inflaatiokertoimin laskettuna historian seitsemänneksi tappiollisimmaksi elokuvaksi.