KEVÄT KOITTAA HITLERILLE (1968)

TV:stä elokuviin siirtynyt Brooks aloitti harvinaislaatuisella täysosumalla. Vararikon partaalla oleva Broadway-tuottaja saa kirjanpitäjältään idean: hän voisi pelastaa itsensä tekemällä tarkoituksella floppaavan tuotannon. Duo ryhtyy vikittelemään rahoitusta lemmenkipeiltä mummeleilta mahdollisimman mautonta ja takuuvarmasti epäonnistuvaa Kevät koittaa Hitlerille -musikaalia varten.

***

Mel Brooks (s. 1926) on 70-luvulla vakiinnuttanut maineensa yhtenä amerikkalaisen elokuvan parhaista komedian tekijöistä. Ennen esikoiselokuvaansa Kevät koittaa Hitlerille hän työskenteli koomisten sketsien kirjoittajana Sid Caesarille, liittyi 1960 yhteen Carl Reinerin kanssa sekä esiintyjänä että kirjoittajana sekä loi yhdessä Buck Henryn kanssa tv-sarjan agentti Maxwell Smartista. Brooksin ja Reinerin yhteiset äänilevyt tekivät heistä campus-suosikkeja jo 60-luvun alkupuolella.

Brooksin esikoiselokuvan idea on yhtä yksinkertainen kuin nerokas. Hämärä teatterituottaja Max Bialystock ja pyöreäsilmäinen kirjanpitäjä Leo Bloom kehittelevät idean teatteriesityksestä, joka olisi tahallinen fiasko, jota he saisivat itselleen koko rahoituksen. He keräävät 20-kertaisen budjetin lemmenkipeiltä tai höyrähtäneiltä naisilta, löytävät ”maailman huonoimman näytelmän” ja sen kirjoittajan, sekopäisen vanhan natsin, joka asuu muistoineen rähjäisellä ullakolla. Ohjaajaksi hankitaan saman tason kummajainen, joka haluaa muuttaa lopun, koska on liian surullista, että Saksa häviää maailmansodan. Tietysti esityksestä tulee niin huono ja mauton, että toveruksilla on käsissään valtava naurumenestys ja edessä velkavankeus, koska nyt heidän täytyy maksaa rahoittajilleen voitto-osuudet.

Tarina toimii mukavan löysänä kehyksenä etenkin Zero Mostelin koomikonlahjoille ja bravuurinumeroille, suurieleiselle mahtipontisuudelle tai paatokselle, vinosti hymyilevälle roistomaisuudelle tai hunajaiselle viattomuudelle. Mostel on varsinainen vanhanajan pelle ja sellaisena loistava, eikä koskaan vetoavampi kuin vetäessään railakkaasti yli kuten tässä Brooksin elokuvassa. Hänen suoritustaan täydentää ihailtavasti Gene Wilder ja herkullinen kokoelma vanhoja rouvia, etunenässä Estelle Winwood.

Brooks säilyttää sankarillisen sinnikkäästi hienonhienoa tasapainoilua vaativan tyylilajinsa, joka palkitsee katsojansa viimeistään esityksen huippunumerossa, mestarillisessa Busby Berkeley -jäljitelmässä ”Springtime for Hitler”. Tietysti voidaan sanoa, että Brooksin elokuva on epäyhtenäinen ja täynnä säröjä, mutta niin olivat myös Fieldsin viimeinen elokuva Never Give a Sucker an Even Break tai Marx-veljesten ensimmäinen, The Cocoanuts. Vikoineen päivineen The Producers on parhaimmillaan samaa sarjaa.

– John Russell Taylorin (1969) ja muiden lähteiden mukaan