AMMATTI: REPORTTERI (1975)

Pohjois-Afrikassa juttukeikalla oleva toimittaja Locke tutustuu samassa majatalossa yöpyvään liikemieheen. Palattuaan työmatkalta takaisin, Locke löytää huonenaapurinsa kuolleena ja päättää varastaa tämän henkilöllisyyden. Tässä monessa maassa kuvatussa ja rikosgenren kanssa flirttailevassa elokuvassa Antonioni jalosti pitkien kuvien taiteensa huippuunsa.

***

Mistä johtuu, että Ammatti: reportteri on niin tärkeän tuntuinen, vähän samaan tapaan kuin edeltäjänsä Punainen erämaa tai Blow-Up, joissa Antonioni jo mursi hermeettisen elokuvarunoutensa kuoren ja yhdisti liikkeen ja sen tuolle puolen tunkeutuvan mystiikan? Tarina toimii “liikkeenäkin” erinomaisesti, mutta story sinänsä on liian mahdoton, sen hypnoottinen vaikutus syntyy liikkeen takaa, “metaliikkeestä”.

Tässä elokuvassahan televisioreportteri, joka kyllästyy työhönsä ja koko elämäänsä — Saharan helteeseen ja hiekkaan ja omaan kykenemättömyyteensä suoriutua tehtävän asettamista haasteista — vaihtaa henkilöllisyyttä, passia, samassa hotellissa sattumalta kuolleen samannäköisen liikemiehen kanssa – – tai yrittää vaihtaa: mies osoittautuu hämäräksi asekauppiaaksi ja Locke joutuu pakenemaan sekä omaa että tuon toisen identiteettiä. Hän yrittää olla “joku toinen”, mutta sekaantuu auttamattomasti vain omiin jälkiinsä. Tapahtuu sarja omituisia sattumia — vastoin kaikkia todennäköisyyslakeja. Mutta kohtalo on kuitenkin tuo taakka, jota Locke itse kantaa ja kiskoo itsessään ja jota hän ei huimista yrityksistään huolimatta voi paeta.

Antonionin ympäristökuvaus on äärimmäisen huolellista nyt kuten aina, ja näennäisesti eksoottiset ja kauniit, mutta sisäisesti tuhoavat ympäristöt kuvaavat taas kerran antisankarin omia ahdistuneita sieluntiloja: henkinen hedelmättömyys avausjakson autiomaassa, absurdi kiertely Gaudin talokummajaisessa, modernin arkkitehtuurin omituisimmin barokissa rakennusluomuksessa. “Täällä on hyvä piileskellä”. Sitten etelä-Espanjan syöpyneiden maisemien rauniot. Ja loppujakson huikea fuuga, jossa Locke pakenee itseään, vaimoaan, tuottajaansa, uutta identiteettihenkilöään, tämän henkivartijaa, agentteja, poliisia ja jää lopulta lankaan Euroopan uloimman kärjen arabialaisten kaltereiden takana, vastapäätä tyhjää härkätaisteluareenaa – Euroopan ja Orientin saumakohdassa – liikkumattomana kuin kuollut, henkisesti kuolleena, mutta ruumiillisesti ehkä elävänä, joka tapauksessa luovuttaneena, lannistuneena, “ikään kuin elävänä” – tai kenties absoluuttisesti kuolleena: ehkä hän on asekauppiaan pistoolilla vetänyt kuulan päähänsä. Antonioni jättää lopun tahallaan hämäräksi.

Tavallaan Ammatti: reportteri on – paljon muun ohella – visuaalinen rinnakkaiskertomus tarinalle, jonka Locke kertoo häntä varjon tavoin seuraavalle tytölle: “Tunsin sokean miehen, joka sai 40-vuotiaana näkönsä leikkauksen avulla takaisin. Ensin hän lumoutui: värit, maiseman kauneus. Sitten hän pettyi. Kukaan ei ollut kertonut hänelle saasteesta. Sokeana hän oli keppinsä avulla voinut turvallisesti mennä kadun yli, näkevänä hän ei autojen vilinässä uskaltanut enää ylittää katua. Hän sulkeutui huoneeseensa eikä enää tullut ulos. Kolmen vuoden kuluttua hän ampui itsensä.”

Locke vertautuu näkönsä saaneeseen sokeaan siten, että reportterin työ on avannut hänen silmänsä, mutta tyrmännyt hänen uskonsa: totuus on nujertanut ja lannistanut hänet. Tässä on mielestäni Antonionin kuvauksen ydin. Kaunis kuva on vain verho, mietiskelyn mystinen kaihdin. Sanoma on kuvan takana.

– Eeva-Liisa Manner (1976)