KUIN RAIVO HÄRKÄ (1980)

Raging Bull/Tjuren från Bronx
Ohjaaja
Martin Scorsese
Henkilöt
Robert De Niro, Cathy Moriarty, Joe Pesci
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
129 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
perustuu Jake LaMottan, Joseph Carterin ja Peter Savagen romaaniin
Ikäraja

Yhden nyrkkeilijän nousu ja tuho, tutkielma väkivaltaisesta miehestä brutaalissa lajissa. Jake LaMottan nyrkkeilyuran lasku korreloi tämän kasvavan vainoharhaisuuden kanssa hänen epäillessään vaimonsa ja veljensä pettävänsä häntä. Upea mustavalkokuvaus hellii silmiä, ja Thelma Schoonmakerin leikkaus painaa kaasua huikeissa nyrkkeilykohtauksissa.

***

Ammattinyrkkeilyn keskisarjan taannoisen (1949‑51) maailmanmestarin, Bronxin Härkänä tunnetun Jake La Mottan omaelämäkertaan perustuva Kuin raivo härkä on siitä huolimatta, että ottelukohtaukset vievät vain viitisentoista minuuttia runsaan kahden tunnin kestosta, kriittisin ja ankarin ammattinyrkkeilyn kuvaus elokuvan historiassa: nyrkkeily näytetään Lähikuvissa verisen runtelevana, luita ruhjovana hakkaamisena. Tässä miljöössä ei 1öydy sijaa gentlemanni Jimeille. sellaisten Hollywood‑klassikkojen kuin Rossen‑Polonskyn Verta ja kultaa, Wisen Viimeinen isku, Robsonin Nyrkkeilysankari ja Mitä kovemmin he kaatuvat sekä Hustonin Fat City – kova kaupunki perinnettä on hyödynnetty, kunnioitettu ja uudistettu.

Heti rakenteessaan Kuin raivo härkä tekee eron muihin mestarikertomuksiin. Elokuvan ääriottelut ovat Jake La Mottan (ilmiömäinen Robert De Niro) tappioita: menestyksen kaari on katkaistu. Miehen roima pulskistuminen uran päätyttyä ei välttämättä tarkoita rappeutumista (kuten on väitetty). 1960-luvun keski-ikäinen amatööri, julkea kapakkakoomikko La Motta on epäilemättä onnellisempi ihminen kuin nuoruutensa trimmatussa kunnossa konsanaan. Koska elokuva tykkänään sivuuttaa La Mottan taustan: rikollisvaiheet, siitä ei myöskään saata lukea nyrkkeilyn puhdistavaa, yhteiskuntakelpoistavaa vaikutusta.

Kehissä ja kehän ulkopuolella Jake puhkuu eläimellistä vihamielistä energiaa: nuorukaisessa on vaikea havaita sovittavia piirteitä, hän on kertakaikkinen antisankari. Scorsesen animaalisimmat jaksot, joissa naamaluut musertuvat, veri pursuaa ja hiki virtaa, on kuitenkin ylevöitetty bressonilaiseen tapaan. Harjoittelulle, painonvähennyshikoilulle ja matsivälähdyksille varatuissa osissa taustalla soi klassinen musiikki, Pietro Mascagnin Cavalleria Rusticanan intermezzo tai muuta yhtä pehmyttä. Musiikin valintojen yhteydessä Scorsese sielullistaa raakaa materiaaliaan hidastuksilla, eikä tätä ilmeisyytensä vuoksi usein kyseenalaista tyylikeinoa ole edes Kurosawa tai Peckinpah soveltanut yhtä mieleenpainuvalla tavalla. Hidastukset liittyvät Jaken subjektiivisiin havaintoihin, ihailun & levottomuuden (Vickie), vihan & ärtymyksen (Salvy) tai vihan & kammon (Sugar Ray) kohteisiin. Hidastukset ovat lyhyitä kestoltaan, lähellä normaalipoljentoa. Niissä vahvistuu aavemainen, hallusinatorinen vaikutelma, runollinen atmosfääri. La Mottan äärifyysisen elämän tilanteet pätevöityvät laajemmin edustaviksi, tarkoittamaan ihmisen osaa ylipäätään. Emme osaa torjua Bronxin Härkää kummajaisena, miehen alkukantaisesta väkivallasta ja yrmeästä persoonasta huolimatta.

Hallusinatorisia tehoja saadaan aikaan myös film noirin perintöä hyödyntäen: pitkät hämärät käytävät, tupakansavuisesta nyrkkeilymiljööstä suodatetut painokkaat yksityiskohdat, kuten kehästä katsomoon hujautettu mies, katsomosta kehään sinkoutuva tuoli, korkeuksista laskeutuva mikrofoni tai köyden tummunut kohta josta veripisarat tippuvat lattialle – näin realismi vaihtuu surrealismiksi, subjektivismiksi ja ekspressionismiksi, ”expressionism-in-repression” (Richard Combs).

Kuin raivo härkä on Scorsesen ja De Niron elokuvana Sudenpesän ja Taksikuskin lähisukua (ja epäilemättä heidän tekeillä oleva Mafia-kuvauksensa Made Men aka Wiseguy muodostaa tärkeän jatkolenkin… ), mutta aiheiston jäsentelyn kannalta sen voi nähdä muunnoksena Abraham Polonskyn ja John Garfieldin yhteistöistä 1940-luvun lopulta, nimittäin nyrkkeilymestarin saagasta Verta ja kultaa ja gangstereiden korruptoimiin vedonlyönnin ympyröihin nivoutuvasta veljestarinasta Pahan pauloissa. Oikeastaan Elia Kazanin Alaston satama jo merkitsi synteesiä samoista perusaiheista – niinpä Budd Schulbergin muistettavimmat repliikit ja Marlon Brandon karriäärin pusertavin hetki saavat kauniin kaikunsa Scorsesen hämmästyttävässä loppukohtauksessa, jossa La Motta pyrkii samastumaan häviäjään, unelmistaan luopuneeseen Terry Malloyhin. Velisuhteen erittelynä Kuin raivo härkä on poikkeuksellinen sikäli, että se on kuvattu vanhemman veljen, vieläpä itsekkään, itsepäisen raakimuksen näkövinkkelistä. Nuorempi veli ja manageri Joey saa luvan sopeutua nyrkkisankarin puskuriksi niin Mafiaa kuin Jaken, ”nyrkkeilyn Othellon” (Neil Sinyard), omia patologisia mustasukkaisuuskohtauksia vastaan.

Paranoia, sukupuolitarpeen puute, piilevä homoeroottisuus, hillitön hyökkäävyys leimaavat La Mottan persoonallisuutta elokuvassa. Oireellisesti Stanley Kubrickin aikalaisteoksessa Hohto varioitiin joitakin yhteisiä teemoja. Vaimon sulkeuduttua riehujaa toiseen huoneeseen vainoharhainen Jack Torrance (Jack Nicholson) ryhtyy iskemään ovea kirveellä säpäleiksi, vastaavasti Jake La Motta kaataa nyrkillään esteen. Jaken vaimoltaan säästämä seksuaalienergia purkautuu silmittömänä niin kehässä kuin siviilissä. ”Sinun pitäisi yrittää naida enemmän ja syödä vähemmän”, Joey turhaan neuvoo isoveljeä. Freudiin vedoten on Robin Wood laatinut luonteenomaisesti tähdentyvän esseen Scorsesen elokuvan ”homoseksuellista alatekstistä” ja päätynyt seuraavaan tulokseen: ”Raging Bullin kertomuksella (narrative) on siis oma sisäinen logiikkansa, omat sisäiset vastaavuutensa ja keskinäissuhteensa. Se on kaikkea muuta kuin rönsyilevä ja struktuuriton hetkien yhteennyöritys tai pelkkä luonnetutkielma, se kuuluu aikamme tärkeiden dokumenttien joukkoon: teos joka määrätietoisesti pyrkii kronikoimaan niitä tuhoisia seurauksia mitä koituu niin miehille kuin naisille yleisrakenteellisen (constitutional) biseksuaalisuuden tukahduttamisesta kulttuurissamme.”

Viimeisessä ottelussaan veriseksi ruhjottu La Motta uhmaa painajaisena lähestyvää Sugar Raytä käymään päälle. Radioselostaja kummastelee: ”Miten hän voi kestää noita iskuja, sitä ei kukaan voi tietää. Yksikään ihminen ei pysty sietämään moista pahoinpitelyä.” Ottelun päätyttyä Jake horjuu Robinsonin nurkkaukseen ja sopertaa: ”Et koskaan saanut minua lattiaan, Ray.” Masokistin ylpeys pystyssä pysymisestä minkä tahansa kivun uhalla on sukua kuoleman kieliin runnotun Terry Malloyn hoippuvalle vaellukselle Alastoman sataman arveluttavassa loppujaksossa. Näin nämä miehet rankaisevat itseään, kuin kaikkia syntejään sovittaen.

Elokuvan ainoat väriosat ovat Jaken ”home movies”, kaitafilmiotokset, rakeiset, summittaisesti valotetut katkelmat, jotka asettavat yksityiselämän haurauden julkisen (nyrkkeilyn) elämän rinnalle. Kuviin on tallentunut lyhyttä onnea: kisailua uima-altaalla, hääjuhlia huoneissa ja talon katolla, pelleilyä lasten kanssa.

Kahdeksan vuotta ennen Kristuksen viimeistä kiusausta Scorsesen uskonnollinen paatos pysyi visusti kätkettynä purkautuakseen vasta henkilökohtaisessa jälkikirjoituksessa, Johanneksen evankeliumin jakeina. “Sen vain tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.”

– Matti Salo (1981, 1989). Lähteitä: Richard Combs: “Hell Up in the Bronx” (Sight and Sound, Spring 1981), Neil Sinyard: “Monsters of Machismo” (Films Illustrated, May 1981), Robin Wood: Hollywood Vietnamista Reaganiin (1986).