VARIKSENPELÄTIN (1973)

Scarecrow/Kråkskrämman
Ohjaaja
Jerry Schatzberg
Henkilöt
Gene Hackman, Al Pacino, Dorothy Tristan
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
112 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Vilmos Zsigmondin kuvaus loistaa kolmantena tähtenä tässä haikeanrempseässä vagabundailussa, jossa vankilakundi (Gene Hackman) ja merimies (Al Pacino) pummaavat tiensä Amerikan halki kohti yhteistä autopesulaunelmaa. Mietteliäällä rytmillä elokuvia tehneen Jerry Schatzbergin kolmas ohjaustyö oli floppi kotimaassaan, mutta Euroopassa se voitti Cannesin pääpalkinnon.

Huom! Pe 12.5. näytöksen alkamisaikaa myöhäistetty 15 minuutilla, koska päivän ensimmäinen näytös on aiemmin ilmoitettua pidempi.

***

Jerry Schatzbergin pienimuotoisessa ja tarkkanäköisessä kuvauksessa kaksi laitapuolenkulkijaa (Al Pacino ja Gene Hackman) matkaavat haaveittensa perässä. Toinen miehistä on juuri päässyt vankilasta ja toinen palannut meriltä. Tien päällä ystävystyvien miesten tarkoituksena on liftata Pittsburghiin perustamaan autopesulaa. Onnettomien kaverusten matka taittuu kuitenkin monen tragikoomisen kommelluksen kautta. Elokuvan erityistä ansiota on sen antaumuksellinen roolityö: Pacino ja Hackman tuntuvat viihtyvän hyvin yhdessä. Näyttelijöitä sekä kuvaaja Vilmos Zsigmondia kiitettiin myös Cannesin filmijuhlilla, missä elokuva voitti Kultaisen palmun.

– Sodankylän elokuvajuhlien 2001 katalogista

Jerry Schatzberg aloitti valokuvilla, Voguen ja Cosmopolitanin tähtikuvaajana, jonka tallentamat välähdykset Beatles-yhtyeestä tai Bob Dylanista koko maailma tuntee. Tämä varjosti elokuvauran alkua, koska vähän yli 40-vuotiaan ja uudelle alueelle mainoselokuvan kautta tulleen pitkäfilmidebyyttiin suhtauduttiin moniaalla mekaanisesti: mitenpä muotikuvaaja voisi nahkaansa noin vain luoda uudelleen. Kuitenkin jo ensimmäinen elokuva Palapeli (1970), sen karheus ja kovuus, todisti jotain aivan muuta. Ensimmäinen Suomessa näytetty elokuva on sitten jo varsinainen kulttielokuva, Paniikki piikkipuistossa (1971): se kertoo amerikkalaisen yhteiskunnan alimpien eläjien sisäisesti sekasortoisesta elämästä eikä jätä kiveä kiven päälle – ei mitään niitä alibeja, helpottavia, viihteellistäviä yksityiskohtia, jotka kuuluvat Hollywoodin peruspaheisiin. Seuraava, Variksenpelätin (1972), toi tekijälle Cannesin pääpalkinnon, muttei ollut yhtään vähemmän ankara kuvauksessaan kahden yhteiskunnan marginaaliin pudonneen kulkijan elämästä.

Olennaisia ovat suuremmat kulttuuriset linjanvedot, myytin taju, jännite. Alennustilan ja marginaalisuuden epämääräisyydeksi oletetusta tilasta löytyy yllätyksiä ja lähtökohtia elämälle, jonka mieli ja mielikuvitus ovat aivan eri tasolla kuin vakiintuneessa porvarismissa. Toisaalta on olennaista – kuten Bertrand Tavernier on esittänyt Piikkipuistosta – että teoksista puuttuvat tyystin kaikkinainen sensaatiohakuisuus ja sellaiset ”sosiologis-demagogiset alibit”, joihin parhaatkin nuorisokuvaukset sortuvat syyllistäessään mekaanisesti taustatekijät ja oikeuttaessaan kaikenlaiset käytöksen ylilyönnit ja sokean väkivallan, aivan kuin yksilöillä ei olisi vastuuta tai valinnan mahdollisuutta lainkaan.

Mainitsematta on vielä tämän merkittävän yksilön ansiot ryhmätyön johtajana. Hänen elokuviensa tekijäluetteloiden lueskelu on nautinto sinänsä. Katsotaanpa Tapaaminen (1989): kirjoittaja Pinter, lavastaja Trauner, säveltäjä Sarde… Entä ensimmäisten elokuvien näyttelijät: Faye Dunaway, Al Pacino, Gene Hackmann – kukin heistä rooleissa, joissa heidän elokuvapersoonansa ensimmäisiä kertoja ja ratkaisevasti sai määrityksensä. Kuvaajat kuuluvat suurimpiin, kuten kollegan ohjaamilta töiltä sopii odottaakin. Korkeinta ammattitaitoa suurimman ja luovimman säännöttömyyden hyväksi.

– Peter von Bagh (Sodankylän elokuvajuhlien 2001 katalogi)