L’AMOUR PAR TERRE (1984)

Ohjaaja
Jacques Rivette
Henkilöt
Jane Birkin, Geraldine Chaplin, André Dussollier
Maa
Ranska
Tekstitys
English subtitles
Kesto
125 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Birkin ja Geraldine Chaplin muodostavat maanmainion rivetteläisen tiimin Célinen ja Julien ainesosien toisella kierroksella. Autio talo, tirkistelymentaliteetti ynnä maagiset hallusinaatiot järjestäytyvät tuoreeksi tarinaksi teatterin ja elämän – eletyn ja uudelleeneletyn – välisistä, kerroksittaisista suhteista.

***

Ranskan uuden aallon ohjaajista aliarvostetuin, myös Cahiers du cinémaan kritiikkejä kirjoittanut Jacques Rivette (1928-2016) tunnetaan ennen kaikkea kahdesta persoonallisesta ohjaustyöstään, vähän nähdystä, peräti 773-minuuttisesta elokuvastaan Out 1 (1971) sekä elliptisestä fantasiastaan Céline et Julie vont en bateau (1974). Hänen ohjauksiensa aihepiirit liittyvät toistuvasti niin teatterin, sirkuksen kuin taikashown maailmoihin. Lisäksi Rivetten elokuvat ovat kirjallisia, surrealistisia ja hyvin pitkiä. L’Amour par terre (1984) on teos, joka toimii eräänlaisena pseudo-jatko-osana Céline et Julie vont en bateau -elokuvalle. Rivetten luomus yhdistää jälleen kaksi naisystävää, jotka käyttäytyvät kaksosten tavoin. Keskeiset kohtaukset sijoittuvat kummitustaloon ja mysteerin ympärille.

Charlotte (Geraldine Chaplin) ja Emily (Jane Birkin) ovat tarinassa näyttelijöitä, jotka osallistuvat kokeelliseen teatteriin, joka tapahtuu asunnossa. Näin ollen yleisöstä tulee katsoja ja tirkistelijä, joka havainnoi tapahtumia huoneesta toiseen seuratessaan toimintaa. Yksi esityksen vierailijoista on kirjailija Clémont (Jean-Pierre Kalfon), joka tunnistaa näytelmän olevan väärennetty jäljitelmä hänen omasta aikaansaannoksestaan. Mies nimeltä Silvano, joka otti aineksia näytelmäänsä, on yksi näyttelijöistä. Sen sijaan, että hän loukkaisi heitä tai haastaisi heidät oikeuteen, Clémont kutsuu kolme näyttelijää syrjäiselle kartanolleen näyttelemään omaa, uutta näytelmäänsä, jonka hän haluaisi tuottaa samalla, interaktiivisella tavalla.

Ainoat muut hänen kotinsa asukkaat ovat hänen palvelijansa Virgil (Laszlo Szabo), joka vapaa-ajallaan kääntää Hamletia suomeksi ja lavataikuri Paul (André Dussolier). Charlotte, Emily ja Silvano saavat kukin roolit: Silvano tulkitsee myrskyisää näytelmäkirjailijaa, Emily on Pierre ja Charlotte on Barbara, kiihkeästi haluttu nainen, josta käydään taistelua. Pian käy ilmi, että tämänkin näytelmän ainesosat ovat peräisin jostain muualta, nimittäin suoraan taikuri Paulin elämästä. Myös taikurin entinen rakastajatar Beatrice oli Clémontin kiinnostuksen kohde. Asiaa mutkistaa Paulin ottaman rakastajattaren näkemät näyt, jotka tulevat käymään toteen. Tapahtumapaikka osoittautuu lisäksi kummittelevaksi kartanoksi ja muutenkin siellä tapahtuu outoja. Salainen, lukittu huone päästää valloilleen omituisia ääniä, viidakon villieläinten äännähtelyä sekä rantaa huuhtelevia aaltoja ja hämärä käytävä ääniä sekä hämmentäviä näkyjä.

Hidastempoisen elokuvan tapahtumat sijoittuvan yhden viikon ajalle, kun epätodennäköinen seurue harjoittelee, kirjoittaa uudelleen kertomusta ja valmistautuu suureen esitykseen. Rakkaussuhteet alkavat ja päättyvät, ottavat uusia muotoja ja muodostavat varsin monimutkaisia kudelmia. L’Amour par terre on täynnään mysteereitä, joista monet jäävät vaille ratkaisua. Myöhäisessä vaiheessa elokuvaa Charlotte sanoo Emilylle: ”Näyttää siltä, kuin olisimme täällä ikuisesti”, ja todellakin tällaiseen tunteeseen Rivette vetoaa. Hän luo kerronnallaan jatkumon, johon katsoja työntyy ja asettaa syklit pyörimään kaleidoskooppisesti.

Toisin kuin aikalaisensa Godard ja Truffaut, Rivette ei ole ohjaajista tyylikkäin tai elokuvallisin. Ääniraidalla ei ole partituuria eikä ohjaaja halua herättää huomiota kameratempuilla, sävellyksillä tai editoinnilla. Rivetten metodi on riisua kaikki minimiin ja samalla kiinnittää katsojan huomio tuotantonsa taikuuteen. Tärkeimmät hetket visuaalisesti L’Amour par terren kokija voi havaita elokuvan alussa ja lopussa. Rivetten töiden voi todeta sopivan jopa paremmin romaanien lukijoille tai avantgarde-teatterin harrastajille kuin elokuvien ystäville. Katsojan on kyettävä arvostamaan sitä, että he eivät ainoastaan katso näytelmän yleisöä, vaan että nuo hahmot puolestaan perustuvat muihin hahmoihin, jotka puolestaan katsovat itseään näytelmässä edustettuina. Eli ikään kuin kaksi peiliä olisi käännetty vastakkain, muodostaen heijastuksen, joka toistuu loputtomasti. Lopputuloksena on yksi Rivetten taidokkaimmin rakennetuista, älyllisesti viihdyttävimmistä arvoituksista.

–  Jeff Kuykendallin (Midnight Only) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 14.2.2024