LAPSI (2005)

Belgialaisten Jean-Pierre & Luc Dardennen Lapsi on veljesparin toinen Cannesin pääpalkinnon voittajaelokuva ja heille tyypillisen arkirealistinen. Se kertoo pelkistetyn tiheästi teollisuuskaupungin kypsymättömän pikkurikollisen (intensiivinen Jérémie Rénier) vanhemmuudesta vailla vastuuta, kun 18-vuotias tyttöystävä saa lapsen.

***

Belgialaiset veljekset Jean-Pierre ja Luc Dardenne pokkasivat 2005 Cannesin Kultaisen palmun elokuvastaan Lapsi (L’Enfant). Se on pelkistetty mutta intensiteetiltään hurja kertomus Brunosta, Soniasta ja heidän vastasyntyneestä vauvastaan. Kuten Dardenne-elokuvissa monesti, myös Lapsessa eletään teollisuuskaupungin marginaalissa. Vanhemmiksi tulevat Bruno ja Sonia ovat melkein lapsia vielä itsekin, eikä etenkään tuore isä osaa kantaa vastuutaan. He elävät Brunon pikkurikosten turvin kädestä suuhun yhteiskunnassa, jonka alimmilla portailla kaikki on kauppatavaraa. Elokuvan humaani keskipiste on heidän valintojensa ja niiden seurausten tarkkailemisessa.

Elokuva alkaa vauvan itkulla, joka muuttuu pian ohitustien liikenteen mölyksi. Tämä äänimaailman kaksijakoisuus ja kaoottisuus jatkuu läpi koko elokuvan. Alkukantaisen ihmisäänen ja koneiden jylläyksen vuoropuhelu sopii yhteen sen sekasorron kanssa, jossa päähenkilöt ovat. Lapsen värimaailma puolestaan on maanläheinen, ruskeaan ja harmaaseen taittuva, paikoin likainen. Käsivarakamera seuraa pääparia luontevasti aidoissa kuvausympäristöissä kaduilla, joenvarrella ja teollisuusrakennuksissa. Realistinen tyyli painottuu pitkissä otoksissa ja amatöörinäyttelijöiden käytössä.

Elokuva on kahden ihmisen intiimi muotokuva. Dardenne-veljesten vakiokasvo Jérémie Renierin Bruno on antisankari, joka keskittää pursuilevan energiansa työnteon välttämiseen. Levoton, ennakoimaton ja kaikesta glamourista riisuttu nuori mies ei osaa katsoa tulevaisuuteen, vaan tempoilee hetkessä omassa pienessä elinpiirissään. Näköalattomuus johtaa tekoihin, joita on vaikea ymmärtää. Sonia on lähes yhtä kypsymätön, mutta tunne-elämältään valmiimpi huolehtimaan toisesta olennosta.

Lapsi pistää koetukselle oletuksista ehkä suurimmat, pyhän perheen myytin ja vanhemman primitiivisen rakkauden jälkikasvuunsa. ’Kehityskertomus’ olisi liian klisheinen termi kuvaamaan elokuvaa, josta selkeät ratkaisut puuttuvat. Sen ydin on kuitenkin niiden sisäisten prosessien hahmottelemisessa, joita pääpari (etenkin Bruno) käy läpi oppiakseen vanhemmuutta ja vastuunkantoa. He tasapainoilevat moraalisten valintojen, arkipäivästä selviämisen, toisen tarpeiden ja omien mielihalujen välittömän tyydyttämisen välillä. On selvää, että elokuvan nimi viittaa enemmän keskeneräisiin aikuisiin kuin toppapuvussa kannettavaan nyyttiin.

– 27.3.2010 Maija Iltanen – Lähteet: Falcon, Richard: Sight & Sound, Mar2006; Johnston, Ian: Bright Lights Film Journal, Feb2006