Venetsian pääpalkinnon voittanut draama rakentaa voimakkaan kollaasin iranilaisten naisten arjesta, jossa tarinat limittyvät kuin kohtalon kehä. Kamera-ajot seuraavat vaiettujen naisten kohtaamisia paljastaen yhteiskunnan painostuksen ja symboliset kalterit. Moraalinen, inhimillinen ja elegantti kuvaus sorrosta teki Panahista kansainvälisen elokuvan tähden.

***

Loputtoman kierteen alkutekstien aikana ei nähdä kuvaa. Kuulemme vain Solmazin huudot hänen synnyttäessään lasta. Ensimmäisiin sanoihin ”se on tyttö!” Solmazin äiti vastaa tuskissaan: ”mutta ultraäänen mukaanhan sen piti olla poika”. Hän on varma, että appivanhemmat tulevat vaatimaan eroa. Hyytävä vinjetti virittää tunnelman Loputtoman kierteen sarjaan vahvoja, toisiinsa kytkeytyviä tarinoita, joiden aihepiirinä on naisen kokemus nykypäivän Teheranissa. Tarinoiden voimaa lujittaa elokuvan varma ja rohkea formaalinen ote.

Panahin kiitetyn esikoiselokuvan Valkoisen ilmapallon (1995) tavoin Loputon kierre ottaa päähenkilöidensä etsintäretken lähtökohdaksi hienostuneeseen ja omaperäiseen kaupunkielämän kuvaukseen. Edellinen elokuva turvautui pittoreskeihin ja viehättäviin aineksiin, ja juonessa oli annos jekkuilua. Loputon kierre hylkää tukirakenteet ja esittelee Teheranin armottomana, hätkähdyttävänä ihmisvilinänä, jossa kajahtavat liikenteen ja hälytystorvien repivät äänet. Teheran on ennen muuta miesten kaupunki, jossa naiset on suljettu marginaaliin. Naiset ovat pelokkaan tietoisia vaaran mielivaltaisuudesta. Juuri vankilasta vapautettu Nargess katsoo ihmeissään kaupungin energiaa ja elinvoimaa tai piiloutuu sen pimeisiin kulmauksiin. Miehiä ei juuri nähdä, mutta heillä on mielivalta vaimojensa elämään. Pakistanilainen lääkäri on eronnut ensimmäisestä vaimostaan, joka ei ollut sopiva. Moniren mies on ottanut uuden vaimon Moniren ollessa vankilassa. Naiset joutuvat valitsemaan solidaarisuuden ja pelokkaan alistuneisuuden välillä. Monire on kiitollinen vaimolle numero kaksi, joka on pitänyt huolen lapsista hänen ollessaan poissa. Mutta Elham ei voi tarjota Parille tämän tarvitsemaan apua.

Panahin toteuttaa näkemyksensä naisten voimattomasta ja marginalisoidusta asemasta kuvallisilla ja kerronnallisilla keinoilla. Päästä varpaisiin puettuja naisia on vaikea erottaa toisistaan, ja he ovat melkein kirjaimellisesti näkymättömiä. Näkymättömyyteen liittyy naisten alituinen epävarmuus kohtalostaan. Heistä ei kerrota taustatarinaa eikä syytä pidätykseen, ja sitäkin vähää tietoa, mikä heidän suunnitelmistaan ja toiveistaan annetaan, lykätään tai pidätetään hämmentävällä tavalla. Meille ei kerrota edes kaikkien tärkeimpien henkilöiden nimiä ennen kuin heidän on kerrottava henkilötietonsa viranomaisille. Epätäydellisten kertomusten ketjurakenne jättää katsojan järkytyksen valtaan hänen todistaessaan sarjaa keskeneräisiä tarinoita ja vaiettuja elämänkohtaloita.

Panahi ottaa käyttöönsä myös hienostuneen vertausten järjestelmän. Kautta koko elokuvan naiset katsovat maailmaa kalterien takaa. Ikkunoita ja ovia paiskataan kiinni, naisia kielletään tupakoimasta julkisilla paikoilla, eivätkä he ehdi turvapaikkoihinsa. Kautta elokuvan hääjuhlien kuvaus tarjoaa ironisen kommentaarin.

Panahin kuvaus perustuu klassisiin ykseyksiin. Loputon kierre on tarina yhdestä päivästä yhdessä kaupungissa, yhdestä päivässä tavallisen naisen ja hänen tyttärensä elämässä. Ja lopussa, kun pimeys lankeaa ja naiset astuvat yhteisselliin, vertauskuva naisten elämänvankilasta konkretisoituu alleviivaamattomasti. Elokuvan alkukielisen nimen tarkoittama ympyrä on paikka Teheranissa, jonne Pani menee tapaamaan Monirea. Lopussa vartija kysyy, onko Solmaz vankien joukossa. Ei, hänet on lähetetty synnytysosastolle, jossa kuulimme hänen synnyttävän elokuvan alussa. Valkokangas pimenee, ja sellin ovi paiskautuu kiinni.

– Julian Graffyn mukaan (Sight and Sound, October 2001) AA 9.9.2011