THE SHINING – HOHTO (1980)

Kun Jack Torrance suostuu perheineen muuttamaan syrjäisen Overlook-hotellin talvihoitajaksi, hän ei ole valmistautunut sen – tai itsensä – sisällä kytevään hulluuteen. Mestariohjaaja Kubrick onnistui tekemään myös kauhugenrestään oman näköisensä. Vaikka lopputulos eroaakin Kingin alkuperäisromaanista, kyseessä on yksi kauhuelokuvan suurimpia klassikoita.

***

”It is a nice picture of American home life.”

– Paul Mayersberg

Stanley Kubrickin Hohto kääntää Hitchcockin Psyko-draaman aineksia nerokkaasti päälaelleen ja solmii Henry Jamesin sukuista ikuista arvoitusta ”kuvatessaan erään perheen jäseniä pikku hiljaa tulossa yhdessä hulluiksi” (Kubrick).

Hohdossa muunnellaan satujen ja tarujen ikiaikaisia kuvioita. Siinä on älykäs pikku poika ja iso paha susi, huone johon tiukasti kielletään astumasta, ihmeenomaisia pelastumisia, houkuttelevia labyrintteja, lumimyrskyn valkeita tienoita. Enkelimäisen Danny-pojan yliluonnollinen hohtamisen lahja, telepaattinen kyky nähdä mennyttä ja tulevaa, häivyttää tunnun ajasta ja luontuu Kubrickin keinoksi lähestyä piilotajuntaa, jossa aika kadottaa merkityksensä.

Avaruus keskittyy ja Coloradon vuorille eristetystä Overlook-hotellista tulee draaman toinen pahanilkinen päähenkilö, joka elää vuorovaikutussuhteessa Jack Torrancen sisältä päin kuvatun järkiperäistetyn hulluuden kanssa.

Stephen Kingin mahdikkaasti junnaavan romaanin työläästä psykologiasta Kubrick ja kirjailija Diane Johnson lopultakin kaappasivat aika niukalti aineksia. Elokuvassa luotetaan modernin musiikin ja liikkuvan kameran voimiin panna tunteet ja ajatukset vauhtiin.

Jack Nicholsonin raisuja riskejä ottavassa, satiirisessa tulkinnassa Jack Torrancen teatraalinen, virnistelevä sadismi tihentää psyykkistä kudosta, estää elokuvaa ohenemasta puhtaan liikkuvan linjan abstraktioksi.

Overlook-hotelli on Wendy Torrancen (Shelley Duvall) mukaan “aivan kuin haamulaiva”. Vuosisadan alussa intiaanien pyhille hautapaikoille pystytetty rakennus kantaa ainaista kirousta. Hotellin väkivaltaiset tapahtumat ovat jättäneet itsestään jälkiä, joskin vain hohtavan lahjakkaat pystyvät niitä havaitsemaan.

Hotellin haamuista erottuu kaksi vaikuttavaa hahmoa: baarimikko Lloyd sekä snobistisen absurdi Grady, tarjoilija ja mahdollisesti Torrancen onneton edeltäjä hotellin talvihuoltajana, Jackin keskustelut miesten kanssa ovat elokuvan herkkukohtauksia, Chaplinin Kultakuumeestakin tutun “mökkihöperyyden” pistävää taudinkuvaa. Jackin sosiaalinen kauna, Kubrickin päähenkilöiden luontainen ominaisuus, ilmenee ja voimistuu Kultaisen salin baarissa ja miesten huoneessa. Jaksoissa aaltoilee loputtoman kiehtova 1920-luvun tanssimusiikki, Fitzgeraldin Kultahatun atmosfääri, johon viimeisissä otoksissa palataan perin arvoituksellisen still-kuvan myötä.

Valokuvassa – tekstinä “Heinäkuun neljäs, 1921” – nähdään koreasti pukeutuneiden kansallispäivän juhlijoiden keskellä sama Jack, jonka juuri näimme, nykyajassa, paleltuneen hotellin ulkopuolelle, kuin Minotaurus labyrinttiinsa. Erakkomaisen eristäytynyt Jack on jäätyessään jähmettänyt itsensä 1920-luvun haavemaailmaan, ainaisen seuraelämän suosikiksi, pelastavan hotellinsa vangiksi. Kirjailijaksi kykenemätön mies ikuistuu kameran kohteena.

Kubrickin – tai Diane Johnsonin – ikiomia ideoita, vailla vastineita Kingin romaanissa ovat mm. labyrintit, Coppolan Keskustelusta voimistetut verivirrat, Jackin kammottava käsikirjoituspinkka, sisältönään yksi ainoa lause typografisin, taantuvin variaatioin (“Pelkkä raadanta ilman leikkiä tekee Jackista tylsän pojan”), pikkutytöt Dannyn/Tonyn näkyinä, pojan polkuauto sekä Psykoa ja muita kauhuleffoja satirisoivat kohtaukset.

Kubrick ja Johnson tutkivat huolellisesti kahta tekstiä käsikirjoitusta valmistellessaan, nimittäin Sigmund Freudin esseetä “Das Unheimliche” (1919) ja Bruno Bettelheimin kirjaa Satujen lumous, merkitys ja arvo (1976, suom. 1984). Molemmissa käsitellään ihmisen suhdetta animistiseen maailmankaikkeuteen, toisin sanoen uskomuksia siihen, että hyvät tai pahat henget asuvat kaikissa esineissä ja että ajatukset ja toiveet ovat kaikkivoipia fyysiseen todellisuuteen nähden. Freud lähestyi aihetta aikuisen näkökulmasta, jossa tuollaiset uskomukset muka ovat voitettu kanta, tai sitten psykootikon perspektiivistä, joka tulkitaan animististen käsitysten virittämäksi ansaksi, tai alkukantaisen ihmisen tasolta, jossa ulkomaailma vielä koetaan oman tajunnan rakennevastineeksi. Bettelheim tutkaili aluetta lapsen maailmasta käsin: lapsi vielä asuu animistisessa kaikkeudessa, jota sadut nimenomaisesti heijastavat.

Freudin “das Unheimliche” eli “kammo” sisältää kaksoisolennon ilmiöön kytkeytyen Hohdossa esiintyviä keskeisteemoja: samannäköisiä henkilöitä, joita luullaan identtisiksi, telepatian, yksilön samastumisen toiseen niin että hän unohtaa oman luonteensa tai korvaa sen toisen henkilön minuudella, samojen asioiden, luonteenpiirteiden, rikosten, nimien kertautumisen sukupolvesta toiseen.

Bettelheimin ideoita voi Hohdossa seurata kaikessa mikä liittyy Danny-poikaan. Animistisesta lähtökohdasta alkavat sadut auttavat lasta voittamaan oidipaaliset jännitteet perheessä: lapsi voi erotella ja projisoida oman ja vanhempiensa persoonallisuuden eri puolia tarinan moninaisiin henkilöihin. Projisointi (projektio) on puolustusmekanismi, omiaan etenkin oidipaalisten jännitteiden lievittämiseen. Alkukantaisessa ihmisessä se johtaa totemismiin, lapsessa leikin eri muotoihin, neurootikossa pakkomielteisiin.

Freudin ja Bettelheimin aatteiden heijastusta Kubrickin elokuvaan on oivaltavasti käsitellyt kanadalainen Christopher Hoile esseessään “The Uncanny and the Fairy Tale in Kubrick^’s The Shining” (Literature/Film Quarterly XII:1/1984). Olen yllä pystynyt antamaan vain kalpean aavistuksen Hoilen upeasta tekstistä.

Hohtoa on rinnastettu moniin elokuviin ja myös kirjallisuuden klassikoihin. Jo nimettyjen lisäksi mainittakoon vielä Wellesin Citizen Kane, Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa, Altmanin Kvintetti, Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva ja Sartren Suljetut ovet…

Hohto yhdistää kolmen terävän ironikon kyvyt: Kubrickin, Johnsonin ja Jack Nicholsonin. Ironia meni hukkaan niinkin älykkäälle kriitikolle kuin Pauline Kael. Hänen mukaansa elokuvassa ei tuntunut olevan mitään mieltä.

Suositeltavaa muuta kirjallisuutta:

Denis Barbier: “Entretien avec Diane Johnson”, Positif 238/Janvier 1981.

Michel Ciment: Kubrick (1980).

Richard T. Jameson:”Kubrick’s Shining”, Film Comment 16:4/ July-August 1980.

Flo Leibowitz & Lynn Jeffress: “The Shining”, Film Quarterly 34: 3/ Spring 1981.

Paul Mayersberg: “The Overlook Hotel”, Sight & Sound 50:1/ Winter 1980/81.

Thomas Allen Nelson: “Kubrick: Inside a Film Artist’s Maze” (1982).

P.L. Titterington: “Kubrick and “The Shining”, Sight and Sound 50:2/ Spring 1981.

– Matti Salo (1981, 1987)