Teollisuuden ja kaupankäynnin muutos on keskiössä Alexander Mackendrickin pehmeän fantastisessa tarinassa, jossa nuori keksijä (Alec Guinness) onnistuu kehittämään täysin tahroja ja kulumia hylkivän valkoisen kankaan ja joutuu sen vuoksi törmäyskurssille vanhaa maailmaa edustavien patruunoiden kanssa.

***

Alexander Mackendrick (s. 1912) on Robert Hamerin rinnalla Ealing komedian merkittävin ohjaaja. Hän syntyi Yhdysvalloissa, kasvoi Skotlannissa ja tuli Ealingiin mainos ja dokumenttielokuvan sekä käsikirjoitustöiden kautta. Erikoispitkän Viskiä, viskiä (1949) jälkeen – joka oli Mackendrickin osuus Ealingin läpimurtovuoden paukkupanoksessa – syntyi Mackendrickin ehkäpä suurin komedia Mies valkoisessa puvussa: kertomus keksijä Sidney Strattonista, joka sekoittaa niin teollisuuden kuin työväestönkin vakiintuneet elämänmuodot keksimällä kulumattoman kankaan. Hänen sahaamisensa nerouden ja hulluuden rajaviivalla johtaa yllättäviin, koko yhteiskuntaa horjuttaviin uhkaelementteihin: pääomapiirit pelkäävät miljoonatulojensa leikkautumista murto-osaan ja samalla tuotannon kasvun myytin, monopolien romahdusta; työväestö pelkää joukkotyöttömyyden ja pakkolomautuksen mahdollisuutta. Alkaa kova peli: Sidney on saatava rauhoittumaan, mullistava keksintö on kaikessa hiljaisuudessa tuhottava.

Asetelmassa, jossa on sukulaisuutta niin Langin Metropolisiin kuin Chaplinin Nykyaikaankin, piilevät kaikki teesielokuvan mahdollisuudet; sitä ei Mackendrickin toteutuksessa ole häivääkään, sillä hän on luonut hämmästyttävän ”ikuisen” komedian, jossa keskustelu ja vakavien asioiden paino todella välittyvät elävien henkilöhahmojen kanssakäymisen ja oikeiden, fyysisesti tuntuvien elämäntilanteiden kautta. Unohtumattomalla tavalla mustavalkoisia ja harmaita sävyjä säteilevä tehdasyhteisö toimii taustana tapahtumasarjalle, jonka liikkeellepanevana voimana on pieni, ujo ja kuitenkin lannistumattomalla tavalla anarkistinen kapinallinen. Hänen haasteensa saa vastakaiukseen järkyttäviä totuuksia: ”Ihmiset eivät merkitse heille mitään”, yhteiskuntasopimus pitää huolen siitä, että todellista ihmisyyttä, ylipäätään mielikuvituksen vapaata lentoa, ei enää tarvita.

Teoksen asetelma ei hellitä tai liukene helppoihin pelkistyksiin edes lopussa, kun Sidney Nykyajan Chaplinin tavoin loikkii tiehensä jättäen jälkeensä epävarmuuden ja luultavasti myös lupauksen ihmisen talttumattomuudesta. Elokuvassa on suurenmoisia visuaalisia tihennyksiä – ajattelen esimerkiksi kohtausta, jossa Sidney on teljetty valkeassa, välkehtivässä puvussaan rikkaan tehtaanomistajan asunnon yläkertaan – ja sen slapstick tuo mieleen Chaplinin hienot myöhäisteokset, esim. elokuvan Kuningas New Yorkissa. Ja jos Kafkan uhkaa ja uhmaa hehkuvia teoksia etsitään, tässä on sellainen. Alec Guinnessin osuutta täytyy jälleen painottaa. Hänen melkein futuristista hehkua säteilevä tulkintansa edustaa sellaista lunaattisuutta, jollaiseen valkokangas on päässyt myöhemmin kurkistamaan vain joissakin Jack Nicholsonin parhaista rooleista.

– Peter von Bagh (teoksesta ”Englantilainen elokuva”, 1980)