Kasarille tultaessa Watersin tuotanto lähti yleisöystävällisempään suuntaan säilyttäen samalla kuitenkin tinkimättömän asenteensa. Klassista Hollywoodia satirisoiva Hullu haiseva maailma on Watersin kunnianosoitus melodraamamestari Douglas Sirkille ja b-elokuvan showmies William Castlelle. Sivuosassa nähdään punk-ikoni Stiv Bators ensimmäisessä elokuvaroolissaan.

Näytöksissä on saatavana elokuvan ensi-iltakierroksella 80-luvulla jaettuja hajukortteja. Taide- ja kulttuuriviraston arkistokokoelmissa säilytetyt kortit ovat olleet jaossa Watersin ”Odoraman” osana myös Suomessa, jolloin korttia raaputtamalla yleisö sai esiin erilaisia elokuvaan liittyviä tuoksuja pizzasta pieruun ja jalkahiestä jätteisiin. Vanhoja Odorama-kortteja on jaossa noin 40 ensimmäiselle kummassakin näytöksessä.

***

Neologismi ”lainsuojaton elokuva” lienee keksitty luonnehtimaan John Watersin elokuvia. Ensinnäkin käsite viittaa tavallisten kaupallisten kanavien ulkopuolella tuotettuun ja markkinoituun elokuvaan, joka kukoistaa löytämällä kaikkien muiden laiminlyömän yleisön. Erityistä suosiota Waters on saavuttanut seksuaalisten vähemmistöjen keskuudessa. 1980-luvulle saakka Watersin elokuvat syntyivät minibudjetilla, ne kuvattiin hänen kotikaupungissaan Baltimoressa läheisen ystäväpiirin tuella. Vakionäyttelijät kuten Divine, Mary Vivian Pearce, Mink Stole, David Lochary ja Edith Massey sekä pukusuunnittelija Van Smith ja lavastaja Vincent Peranio antoivat näille elokuville erityisen ja jäljittelemättömän Waters-ilmeen, joka toi hänelle kulttimaineen jo toisessa elokuvassa Pink Flamingos (1972): tämän ”huonon maun harjoitelman” kohokohtana muistetaan kohtaus, jossa transvestiittitähti Divine pistää suuhunsa kaksi palaa aitoa koiranpaskaa. Female Trouble (1975) ja Desperate Living (1977) olivat Watersin klassisen pahamaineisen ”trash-trilogian” seuraavat teokset, joissa hän edelleen jalosti perusnäkemystään ”hyvästä huonosta mausta”, jolla on ratkaiseva ero ”huonoon huonoon makuun”, kuten Waters muistaa tähdentää: huonon maun kuvaamiseen tarvitaan todella hyvää makua.

Polyester oli Watersin ensimmäinen tuotannon valtalinjan elokuva, keskeisenä ideana ja uutuutena ”Odorama”, hajun ulottuvuus: ensi-iltakierroksella yleisölle jaettiin hajukortti, jota raaputtamalla aina numeron ilmestyessä kuvaan saadaan esille erilaisia elämän tuoksuja pizzasta pieruun, jalkahiestä jätteisiin. Watersin toinen oivallus oli 50-luvun idolin Tab Hunterin kiinnittäminen rakastajan itseironiseen rooliin, Divinen vastanäyttelijäksi.

Polyesterin tyylilaji on suureellinen koominen melodraama, saippuaooppera Amerikan keskiluokan amok-juoksusta. Divinen tulkitsemaa kotirouvaa vaivaavat sydäntä raastavat kotiongelmat: pornoteatteria pitävällä aviomiehellä on toinen nainen, hänen äitinsä nalkuttaa paino-ongelmasta ja lapset ovat nuorisorikollisuuden partaalla. Hän hakee lohtua pullosta, kunnes kokee lyhytaikaisen onnen komean muukalaisen käsivarsilla.

Divine on ”nainen”, Tab Hunter on ”mies”: Susan Sontag olisi voinut tarkoittaa juuri Watersin poseeraavia suuruuksia kirjoittaessaan taannoin, että ”camp näkee kaiken lainausmerkeissä”. Ohi tämän Polyester voidaan kokea paljastuksena perheen pyhästä instituutiosta, joka osoittautuu vastenmieliseksi verkostoksi konventioita ja keskinäisiä velkoja. Ja vielä purevammalla tavalla Waters irvailee pyhälle kolmiyhteydelle ”Kinder, Küche, Kirche”, koko arkielämän teatterille, jonka jälkeen liukas nihilismi on katsojan ainoa jalansija.

”Polyester näyttää hyvältä. Tuoksuu hyvältä. Maistuu pahalta mikä on hyvä. Kuulostaa hyvältä. Tuntuu pahalta. Neljä viidestä ei ole paha saavutus.” (Carrie Rickey, The Village Voice)

– David Chuten (Film Comment, May–June 1981), David McGillivrayn (Films and Filming, March 1982) ja muiden lähteiden mukaan