MANAAJA III (1990)

Manaajan kirjoittaja William Peter Blatty ei hyväksynyt John Boormanin ohjaamaa jatko-osaa, ja pääsi lopulta itse työstämään elokuvatrilogialle päätöksen romaanistaan Paholaislegioona. George C. Scottin esittämän poliisin tutkimukset johtavat mielisairaalaan ja ensimmäisen Manaajan tapahtuma-aikaan teloitetun Gemini-sarjamurhaajan (Brad Dourif) jäljille. Kompromissien riivaaman tuotannon heikkoudet eivät pysty peittämään Blattyn näkemyksekästä otetta. Jälkikäteisarviointi on nostanut elokuvan aikansa kauhun avainteokseksi.

***

William Peter Blattyn (1928–2017) romaaniin perustuva William Friedkinin (1935–2023) ohjaus Manaaja (1973) on tasavahvasti ohjaajan ja kirjailijan elokuva siinä missä vaikkapa Stanley Kubrickin ja Arthur C. Clarken yhteistyö 2001: Avaruusseikkailu.

Molemmissa tapauksissa kahden kertojan maailmankuvat olivat kaukana toisistaan, mutta näkemykset täydensivät toisiaan tehokkaasti.

Friedkin ja Blatty kehittelivät Manaajalle 1980-luvulla jatko-osaa, joka olisi palauttanut tarinan juurilleen John Boormanin Manaaja II: Luopion fantasiavyörytyksen jälkeen. Tekijät eivät kuitenkaan löytäneet yhteistä säveltä. Blatty kirjoitti ideoistaan romaanin Paholaisleegio (Gummerus 1985). Okkulttinen sarjamurhatrilleri sijoittuu Manaajan tavoin Georgetowniin ja nostaa päähenkilöksi Manaajasta tutun pohdiskelevan poliisiluutnantti Kindermanin. Rituaalimurhien sarja kytkeytyy Kindermanin edesmenneen ystävän, pastori-psykiatri Damien Karrasin kohtaloon.

Harkittuaan lyhyesti John Carpenteria elokuvaversion ohjaajaksi Blatty ohjasi itse romaanistaan elokuvan Manaaja III, jossa George C. Scott korvasi Kindermanin alkuperäisen esittäjän Lee J. Cobbin (1911–1976). Kuvausten jälkeen tuotantoyhtiö Morgan Creekin johto havahtui siihen, että elokuvassa ei ollut mitään manaajaa. Blatty joutui hieman vastahakoisesti kirjoittamaan ja filmaamaan finaalivaiheet uusiksi.

Manaaja III on poikkeuksellinen jatko-osa: se erottuu aikansa yltiönuorekkaasta genretarjonnasta aikuisena ja jopa ylpeästi pappahenkisenä teoksena, joka uskaltaa tarttua elämää suurempiin metafyysisiin kysymyksiin. Musta huumori maustaa perimmäistä vakavuutta. George C. Scottin jykevästi näyttelemän Kindermanin repliikit ovat ironian, filosofian ja kirjallisuusviitteiden spontaania juhlaa, joka muistuttaa, että kiinnostavat hyvikset ovat Manaaja-sarjan keskeinen vahvuus.

Tapahtumien yhteydet alkuperäisteokseen avautuvat vähitellen. Visualistina sekä äänimaisemien ja iskevän rytmin rakentajana Blatty jatkaa ja varioi onnistuneesti Friedkinin luomaa tyyliä.

Brad Dourifin esittämä sarjamurhillaan kerskaileva häiriintynyt potilas kuuluu mieleenpainuvimpiin hahmoihin. Sarjamurhaajat nousivat 1990-luvun koittaessa kohu-uutisista ja true crime -kirjoista Hollywoodin valtavirtaan. Kylmäveristen sosiopaattien haastattelutilanteissa oli paljon psykologisen kauhun potentiaalia, jonka sekä Blatty että Murhaaja-elokuvan ohjannut Friedkin ymmärsivät ennen kuin Uhrilampaat räjäytti pankin.

Manaaja III:n demoninen Gemini-sarjamurhaaja on papin poika, jonka rikokset ovat isänsä arvomaailmaan kohdistuvaa kostoa. Blatty oli älykkäällä ja kriittisellä tavalla uskonnollinen kertoja. Saarnaamisen sijasta hän asetti kristinuskon vastakkain inhimillisen pahuuden ääriesimerkkien ja modernin luonnontieteellisen maailmankuvan kanssa.

Usko tuonpuoleiseen ei ole laatukauhun edellytys, mutta Blattyn tuotannossa se kuului erottamattomasti voittoisaan ja pelottavaan yhtälöön.

– Lauri Lehtinen 30.9.2023