PETETTY (1988)

Betrayed/Betragen
Ohjaaja
Constantin Costa-Gavras
Henkilöt
Debra Winger, Tom Berenger, John Heard, John Mahoney
Maa
Yhdysvallat
Kesto
125 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Vuosikymmenensä mielettömiä rakkaustarinoita: FBI-agentti (Winger) rakastuu KKK-tyyppistä terroristijärjestöä pyörittävään neonatsiin (Berenger) ja nai tämän – antifasistisesta missiostaan huolimatta… Poliittisen trillerin ja saippuatragedian välipussiin tipahtava kokonaisuus on yhtä epäharmoninen kuin vailla logiikkaa roihuavat inhimilliset tunteetkin.

***

Vuosiin en muista tunteneeni sellaista aggressiota, puhdasta ahdistavaa vihaa ja hätääntynyttä vastenmielisyyttä kuin Petetyn nähtyäni. Ensimmäinen ajatus on kiistää se, uskotella ettei usko mitä Costa-Gavras kertoo, haudata se tieto liioiteltuna, valheena, vääristelynä. Se ei onnistu. Sillä valitettavasti Petetty on totta. Siinä on valhetta vain siteeksi. Sietämättömän trillerin ja eroottisen rakkaustarinan aineksien sisään on paketoitu munaskuita myöten puistattava tarina tavallisesta rasismista, mukavien uutterien Amerikan keskilännen farmareiden öisistä harrastuksista.

Tom Berenger, elokuvan Gary Simmons, on kuin Paul Newmanin nuoruudenkuva, perusluotettava kunnon cowboy-tyyppi, isiensä maiden viljelijä. Kahden lapsen leski-isä, koirien ja hevosten ystävä, naapureidensa arvostama punaniska. FBI epäilee, että siistin fasadin takana on toinen todellisuus ja lähettää kokemattoman agenttinsa Cathy Weaverin (Debra Winger) soluttautumaan punaniskojen yhteisöön. Ovelan taitavasti Costa-Gavras johdattelee katsojansa seuraamaan lupsakkaan yhteisön ja hyvän Gary-isän toimia ja Garyn ja Cathyn välille viriävää rakkautta. Cathy on vakuuttunut Garyn syyttömyydestä. Kunnes mies päättää ja kertoa kaiken rakastamalleen naiselle, ottaa tämän mukaan kylässä toimivan rasistisen ryhmän kokouksiin, valmennusleireille, neekerinmetsästykseen, jossa mustaa miestä jahdataan ja lahdataan halki metsien kuin hirveä. Ryhmän teot levittäytyvät verisinä ja uskomattomina valkokankaalle niin että pää on pakko kääntää syrjään. Ku Klux Klanin ja natsien tunnuksilla varustetun koulutusleirin nuotiolla rasisteista sympaattisin, vanheneva Shorty selittää Cathylle omaa motivaatiotaan. Että pankki vei farmin, Vietnam ainoan pojan, jäljellä ei ole muuta kuin hyökkäys vihollista vastaan.

Nämä ihmiset näkevät pankit ja hallituksen juutalaispesäkkeinä, poliisin ja armeijan mustien miehittämänä uhkana. Oikeus on otettava omiin käsiin. Keskilänsi on seutua, jolla juutalaisia tai mustia ei juuri ole. Näille ihmisille rasismi ei ole edes arkipäivän puolustusmekanismia vaan uskonto, jossa tarjotaan vihattavaksi tuntematonta paholaista. Ihan niin kuin Suomessa, ihan niin kuin eriö-Suomessa. Teurastusreissujensa jälkeen Simmons tulee kotiin, halaa lapsensa, rapsuttaa koiransa ja syö äidin maailman parasta omenapiirasta.

Costa-Gavrasia katsellessa tuntuu lähes mahdottomalta, että tämä huumorintajuinen analyytikko saa filminsä katsojassa syttymään sellaisen vihan. ”Tiedän, että tarina saattaa tuntua uskomattomalta. Itsekään en tahtonut ensin uskoa FBI:n arkistojen kuvia ja videonauhoja, oikeudenkäyntien pöytäkirjoja ja soluttautuneiden agenttien kertomuksia,” sanoo Costa-Gavras. ”Valitettavasti jokseenkin kaikki elokuvassani on totta. Rakkaustarina ja päähenkilöiden välinen suhde on tietysti fiktiota, mutta rasismi on faktaa. Elokuvan aloittava juutalaisen yöradion puhelinshown vetäjän murha kertoo denveriläisen Allan Bergin, rohkean ja rääväsuisen radioäänen murhasta vuonna 1984. Olen nähnyt tuntien mittaisia dokumentteja lasten, nuorten ja aikuisten koulutusleireiltä, joilla palavien ristien varjossa harjoitellaan osumatarkkuutta neekeritauluihin. Osallistujat ovat ylpeinä ikuistaneet kokouksiaan. Monen mielestä elokuvan kauheimpiin kuuluva kohtaus, mustan miehen metsästys, ei pohjaa yksityiskohtaisesti vain yhteen tapaukseen. Mutta esimerkiksi 19-vuotiaan mustan Michael Donaldin murhasta tuomittu James Knowles kertoi oikeudenkäynnissä laveasti vastaavanlaisista ’metsästysretkistä’.”

”Kun amerikkalainen tuottaja Irwin Winkler oli ehdottanut minulle tämän elokuvan tekoa – ja rasismiaihe oli kiehtonut minua jo vuosia – käytin vuoden tutkimuksiin ja käsikirjoituksen viimeistelyyn. Tom Berengerin kanssa kuljimme viikkoja punaniskojen mailla, ja join olutta enemmän kuin eläissäni ennen. Monia näiden miesten nekru-letkautuksia käytimme suoraan filmissä. Yllätyksekseni FBI oli hyvin yhteistyöhaluinen, vaikka Missing-elokuvan jälkeen olinkin sen ei-toivottujen henkilöiden listalla. He avasivat minulle arkistonsa, sain haastatella heidän agenttejaan, tutustua työmenetelmiin, katsoa taltioinnit. Kreikasta kertovan Z:n jouduin filmaamaan Algeriassa, Missingin Meksikossa enkä Chilessä, State of Siegen Uruguayn sijaan Chilessä ja Tunnustuksen Ranskassa enkä Tšekkoslovakiassa. Mutta Petetyn sain kuvata Amerikassa, amerikkalaisin rahoin, amerikkalaisen käsikirjoituksen pohjalta, amerikkalaisten huippunäyttelijöiden kanssa. Amerikka on ainutlaatuisen avoin. Siinä yhdistyvät pimeä ja valoisa puoli selvemmin kuin missään muussa maassa. (…) Mutta ei tämä elokuva vain Amerikasta kerro, vaan koko maailmasta, äärioikeistolaisten ja rasististen aatteiden kasvusta ja voimistumisesta. Pariisissa asuu arabeja ja afrikkalaisia, jotka eivät uskalla liikkua iltaisin ulkona, juutalaiset eristetään useimmissa Euroopankin suurkaupungeissa omille alueilleen asumaan. (…) Luotan järjen, joka on ihmistä, en sydäntä, joka on eläintä, voittoon. Mutta hitaasti, liian hitaasti.”

– Raila Kinnunen, “Costa-Gavras ja yön saalistajat: Jospa se olisi vain elokuvaa!”, Apu 13.1.1989.

 

Monia amerikkalaisia suututtaa filmin mustavalkoinen kuva keskilännen farmareista, jotka viettävät viikonloppuleirejään palavan ristin ympärillä ja käyvät öisin ”nekrujahdissa” metsikössä. Niitäkin on, jotka näkevät filmin rasistifarmarissa esikuvansa ja marttyyrinsa. ”Minusta elokuva on loistava. Suosittelen sitä kaikille ystävilleni,” sanoo Tom Metzger, joka on entisiä Ku Klux Klanin johtomiehiä.

Sen jälkeen, kun filmi sai ensiesityksensä Los Angelesissa noin kuukausi sitten, monet juutalaisjärjestöt ovat saaneet vastaanottaa puhelinsoittoja, joissa uusnatsit kehuvat elokuvaa ja väittävät sen antavan totuudenmukaisen kuvan suunnitteilla olevasta vallankaappauksesta. Elokuvassa rasistit ja uusnatsit ovat aivan tavallisia mukavia perusamerikkalaisia, punaposkisia lapsia ja vanhuksia, jotka grillaavat hampurilaisia ja puhuvat pesäpallosta. ”Filmi kuvaa meidät järkevinä ja kunnollisina ihmisinä, jotka kantavat huolta maansa kohtalosta,” Metzger ylistää. ”Me käymme valkoista sisällissotaa.”

– Sirkka German, “Costa-Gavras sai puoltajia uusnatseista – Rasismista kertova elokuva kuohuttaa amerikkalaisia” (IS 26.9.1988)