SUBWAY (1985)

Ohjaaja
Luc Besson
Henkilöt
Isabelle Adjani, Christopher Lambert, Richard Bohringer
Maa
Ranska
Ikäraja
K12
Kesto
104 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm

Tarina varastetuista dokumenteista, gangsterin vaimosta (Adjani) ja keltatukkaisesta nuoresta miehestä nimeltä Fred (Lambert) on trilleri, komedia ja outo musikaali. Tapahtumapaikkana on Pariisin metro, jonka sokkeloita ja salaisia yhdyskäytäviä asuttavat yhteiskunnan väliinputoajat. Värikkäiden henkilöhahmojen ohella elokuvassa ilahduttavat Fredin alamaailmabändi sekä Adjanin jatkuvasti muuttuva look.

***

Omalla tavallaan Luc Besson (s. 1959) tutkii absoluuttisen elokuvan mahdollisuuksia kaupallisen järjestelmän rajoissa. Science fiction, punk-muoti ja meridokumentit kelpaavat lähteiksi elokuvantekijälle, joka ei yritä luoda ainutkertaista ilmaisua tyhjästä, vaan käytetyn kulttuurin sirpaleista yhdistellen. Bessonin 24-vuotiaana ohjaama esikoinen Le Dernien Combat (”Viimeinen taistelu”) on mustavalkoisena toteutettu, vuoropuheluton fantasia ydinsodan jälkeisestä maailmasta, siis vakaata B-genreä. Besson tunnistaa kulttuurin palaset ympärillään ja osaa rakentaa niistä kokonaisuuksia, joissa elokuvanteon energia virtaa hallitusti. Hänen toinen elokuvansa Subway on niin ikään eurooppalaisen dynamismin mallinäyte. Menneisyyteen viittaavan tulevaisuuden tilalla ovat ajattomuuden neonvaloissa hehkuvat nykykulttuurin alakerrokset. Maan alta, viemäreistä ja metrokäytävistä Besson löytää metafyysisen suljetun miljöön, jossa alakulttuuri pesii.

”To be is to do” (Sokrates), ”To do is to be” (Sartre), ”Do be do be do” (Sinatra) – tämä Subwayn aloittava syllogismi tiivistää elokuvan tavalla, joka ei juuri lisäselvityksiä kaipaisi. Besson jättää syvät ajatukset ja sisällöt akatemian huoleksi; hän luistelee puhtaalla tyylillä urbaaniin audiovisuaaliseen todellisuuteen, jota maailmaa pieniksi pilkkovat sanat eivät koskaan kunnolla tavoita. Subway noudattaa postmodernia myyttistä kerrontaa, sitä ei voi hahmottaa yhden tarinan ja yhden teeman kautta. Pääosassa on kahdelle supersankarille (Tarzan, Highlander) ruumiin lainannut Christopher Lambert, joka ei tunnetusti osaa näytellä mutta osaa olla kuvassa itseään isompi ilmestys. Subwayssa hän esittää aseita, räjähteitä ja naisia rakastavaa varasta, joka pakoillessaan kahta gorillajoukkoa tutustuu metron maanalaiseen maailmaan. Siellä pitävät majaa sosiaaliset hylkiöt, joiden elämä kuluu musisoiden, bodaten, juhlien ja keskustellen. Rikollisuutta harrastetaan lähinnä vain auktoriteettien kiusaksi.

Subwayn voisi jäsentää tiettyjen visuaalisten ja äänellisten hetkien kautta. Tätä on kuvattu halventavalla käsitteellä ”punk chic”, mutta silloin puhutaan vain Lambertin vaalennetuista hiuksista ja henkilöiden elämäntyylistä. Kun tähän lisätään funky-basso, neonvalot, vaaleat pintamateriaalit, farssialttiit poliisit sekä juonikatkelmat, jotka Isabelle Adjanin hahmon mukaan kulkevat ”kuin länkkärissä”, ollaan lähempänä elokuvan koostettua tyyliä. Bessonin ”tyhjä tekniikka ja tyhjät eleet” eivät miellytä niitä, jotka haluaisivat antaa kuville ja äänille vankat merkityskahleet. ”Do be do be do” lienee toimivin lähestymistapa. Subwayn svengi on modernisoitua ja ranskalaisittain viilennettyä Casablancaa. Maan alta löytyy magiaa, ei ehkä yhtä palavan melodramaattista kuin sota-ajan Casablancaa esittävistä studiolavasteista, mutta varmasti yhtä ”tyhjäeleisen” tyylikästä.

– Kari Salmisen (Rakkautta ja Anarkiaa-festivaalin ohjelmavihko, 1991) mukaan