SUGARLAND EXPRESS – KOVAT RATSASTAJAT (1974)

Vaikka TV-filmi Kauhun kilometrit nähtiin tuoreeltaan monessa maassa (kuten Suomessa) valkokankailla, oli Sugarland Express tosiasiassa ohjaajan ensimmäinen teatterielokuva. Goldie Hawn näyttelee päättäväistä nuorta naista, joka yrittää pelastaa avio-onnensa järjestämällä miehensä vankilapaon ja kidnappaamalla huostaanotetun lapsensa.

***

I’ve discovered I’ve got this preoccupation with ordinary people purued by large forces. A personal movie for me is one about people with obsessions.” (Steven Spielberg 1974)

The Sugarland Express oli 26- vuotiaan Steven Spielbergin debyyttiohjaus, mutta hän oli ehtinyt kunnostautua niin lyhytfilmien kuin televisiotöiden parissa – jälkimmäisistä varsinkin Duel / Kauhun kilometrit (1972) oli niin hyvä jännitysallegoria, että se pääsi Euroopassa teatterilevitykseen. The Sugarland Express on pakottava. pikakuva nuoruudesta maantiellä, ylivoimaisen väkivallan ympäröimänä. toisin kuin todellisuudessa traagisen matkanteon käynnistää elokuvassa äidinrakkaus, alkuvoimainen tarve pitää perhe koossa. Lou Jean Poplin haluaa vain lapsensa takaisin ja päästä Meksikoon elämään elämäänsä miehensä ja poikansa kanssa. Mies, Clovis mukautuu vaimonsa tahtoon.

25 ikävuodestaan huolimatta Lou Jean ja Clovis ovat itsekin lapsia, tietämättömiä, yksinkertaisia, epäsankarillisia ihmisiä, luokka- asemaltaan jopa ryysyläisköyhälistöä, suuren yhteiskunnan uhreja: orpanoita, hylättyjä, neuvottomia kiertolaisia. Pikku varkaudet toimittivat heidät vankilaan, työleirille. Vapaudessa he tuota pikaa, kuin kohtalon säätäminä, ajautuvat vaikeuksien vyöryyn, kierteeseen, jonka loppupäässä häämöttää väistämätön tuho. Päätepisteeseen katastrofiin elokuvan katsojat lienevät valmistautuneet, mutta Clovis voi vain aavistaa pahaa, ja Lou Jean pysyy viimeiseen asti autuaan tietämättömänä tulevasta.

Sitten Nicholas Rayn päivien harva amerikkalainen ohjaaja on yhtä ymmärtäväisesti lähestynyt nuoria ihmisiä kuin Spielberg. Hän oivaltaa nuoruuden paatoksen ja hellyyden, ajattelemattomuuden ja epätoivon, pelot ja unelmat. Lou Jean ja Clovis unelmoivat perhe- elämästä niin kuin tavalliset ihmiset, ”like plain folks”. Heidän keinokseen sattuvat tulemaan kidnappaus ja aseilla uhkaaminen. Yhteiskunta ei osaa armahtaa puhdasmielisiäkään lainrikkojia. Elokuva alkaa komediana, mutta muuttuu asteittain raskaammaksi ja vakavammaksi. Käännekohdan muodostaa Bugs Bunny eli Road Runner- piirretty elokuva (farssituhoineen), jota Clovis ja Lou Jean ilahtuneina katsovat asuntovaunussa.

Olemassaolon taistelu näyttää Spielbergin keskeiseltä aihepiiriltä. Kauhun kilometrien tapaan kamppailu olennoituu autoihin, joita harvoin on kuvattu yhtä voimaperäisesti. Näkemys viitannee surrealismiin: valtavat autojonot Teksasin maantiellä etenevät kuin unessa. Koneisiin alkaa helposti liittää ihmisen ominaisuuksia: on hyviä ja pahoja ja siltä väliltä tuntuvia ajopelejä. Yhteentörmäyksissä ja muissa onnettomuuksissa autoista ei tule vapauttavan komiikan esineitä farssin tai melodraamojen tyyliin. Toiminta sävyttyy Spielbergillä melankoliseksi ja lohduttomaksi. Matkanpäässä, lähellä Meksikoa, 1300 kilometrin takana, on kohtalokas outo valkoinen talo, kuolemanansa.

The Sugarland Express on kuvaus Teksasista. Liikkuvan tarinan puitteissa oli  mahdollisuus lohkaista satiirinen kappale Yhdysvaltain väkivaltaista Etelää, sen psykofyysistä maantiedettä, ihmisiä, aseiden ja sydämellisyyden merkillistä yhdistelmää. Teksasilaismurre kuulostaa väärentämättömältä. Kansa, suuri hiljainen enemmistö, vastaanottaa Lou Jeanin, Clovisin ja heidän kaappaamansa nuoren konstaapeli Sliden sankarina, innostavina esikuvina. Tiedotusvälineet ovat piiskanneet tapahtuman sensaatioksi. On riehakkaan karnevaalin tuntua: vertailukohteiksi tarjoutuvat Billy Wilderin Tuhansien silmien edessä (1951) ja Sidney Lumetin Hikinen iltapäivä (1975). Äärioikeistolaiset pyssyhullut yrittävät lahdata matkalaiset suoraan orrelta ja ihmettyvät kun eivät saakaan innokkaista aloitteistaan kiitosta palkakseen.

Poliisien osuus kiinnostaa. Spielberg ei kärjistä henkilökuvasta heidänkään osuuksissaan vaan karttaa karikatyyrien piirtämistä. Maantiepartion päällikkö, isällinen Tanner haluaa välttää verenvuodatusta. Hän on ylpeä siitä, että on 18 vuotta palvellut poliisina ketään surmaamatta. Sittenkin hänen lopulliset määräyksensä tilanteen ratkaisemiseksi ovat tyypillisen amerikkalaiset, tutut mistä tahansa poliisielokuvasta. Kun aseistautuneita rikoksentekijöitä ei saada puhumalla rauhoittumaan, tarkkuuskivääriväijytys jää ainoaksi keinoksi. Konstaapeli Slide vaikutta aluksi kovanaamaiselta poliisilta, mutta paljastuu matkan aikana yhtä hellyttäväksi lapseksi kuin kypsymättömät kaappaajansakin. Yhteisymmärrys, joka määränpäätä, pikkukaupunki Sugarlandia, lähestyttäessä kasvaa kolmikon jäsenten välille, pitää sisällään elokuvan herkimpiä koomisia tuntoja.

Nuoret rakastavaiset maantiellä poliisiautot kintereillä kuuluvat amerikkalaisen kansantaruston hellimiin aiheisiin. Bonnie Parkerin ja Clyde Barrowin 1930- luvun lamakauden legenda on suoraan inspiroinut ainakin viisi merkittävää elokuvaa, ohjaajina Lang, Ray, Lewis, Penn ja Altman, jonka Varkaita kuten me tuli ohjelmistoon samaan aikaan kuin The Sugarland Express ja Terrence Malickin suurenmoinen Julma maa.

Myöhemmin Spielberg on esittänyt varauksia toteutuksestaan, näkökulmien – mediat, poliisi, pakokolmikko – vaihtelustaan.

– Matti Salo (1974, 1977, 1992)