KUILU (1910)

Kuilu esitteli elokuvamaailmalle sen ensimmäisen kansainvälisen tähden, Asta Nielsenin. Urban Gadin, Nielsenin puolison, ohjaamasta elokuvasta muodostui paitsi huikea yleisömenestys myös yksi mykkäkauden eroottista vetovoimaa huokuvista merkkiteoksista.

***

Asta Nielsen (1881–1972) oli toiminut jo kymmenen vuotta teatterinäyttelijänä ennen kuin hän teki ensimmäisen elokuvansa Afgrunden vuonna 1910, ohjaajana Urban Gad, hänen miehensä ja pääasiallinen ohjaajansa vuoteen 1915 saakka. Kohtalokasta naista, femme fatalea tai vamppia, uraauurtavasti esittänyt Nielsen kohosi stereotyyppien yläpuolelle. Älykäs Nielsen liikkui rooleissaan laajalla alueella – mustalaisista aristokraatteihin, työläistytöistä hemmoteltuihin pimuihin. Nielsenin ja Urban Gadin muutettua Berliiniin vuonna 1911 Nielsen alkoi saada osakseen tavatonta kansainvälistä suosiota – Henry Portenin ohella hän oli aikansa suosituin näyttelijätär Saksassa, ja lisäksi häntä pidettiin suurimpana tragediennena. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä hänen huomattavimpia elokuvaosiaan olivat Ernst Lubitschin Rausch (1919), Sven Gaden Hamlet (1920), Arthur von Gerlachin Vanina (1922), G.W. Pabstin Iloton katu (1925) ja Bruno Rahnin Dirnentragödie (1927). Viimeksi mainittu elokuva on hänen tosiasiallinen joutsenlaulunsa elokuvanäyttelijänä. Hän teki vain yhden äänielokuvan (Unmögliche liebe, 1932), ja palattuaan Tanskaan 1936 hän esiintyi enää vain teatterissa.

Bela Balazs: Asta Nielsen

Mykkäelokuvan jättiläislähikuvissa ympäristöstään irrotetut kasvonilmeet tuntuivat antavan katsojalle mahdollisuuden tunkeutua uuteen, merkilliseen sielulliseen ulottuvuuteen. Elokuva paljasti meille uuden maailman – mikrofysionomian, jota ei paljaalla silmällä jokapäiväisessä elämässä voinut havaita. Äänielokuvassa tämän ”mikrofysionomian” merkitys on huomattavasti vähentynyt, koska nyt on oletettavasti mahdollista ilmaista sanoin suuri osa siitä, mikä aikaisemmin ilmaistiin kasvonilmein. Mutta se ei ole koskaan samaa – monia syvällisiä emotionaalisia kokemuksia ei voi koskaan sanoin ilmaista.

Suurinkaan kirjailija, nerokkainkaan kynänkäyttäjä, ei voisi ilmaista sanoin sitä, mitä Asta Nielsen kertoo kasvoillaan lähikuvassa hänen istuutuessaan peilin ääreen ja yrittäessään ehostaa viimeisen kerran ikääntyneitä, ryppyisiä kasvojaan, joita köyhyys, kurjuus, sairaus ja prostituutio ovat kuluttaneet. Hän odottaa rakastajaansa, joka on päässyt vapaaksi oltuaan kymmenen vuotta vankilassa; rakastajaa, joka on säilyttänyt nuoruutensa vankeudessa, koska elämä ei kajonnut häneen siellä.

Hän katsoo peiliin; hänen kasvonsa ovat kalpeat ja kuolemanvakavat. Levottomuus ja sanaton kauhu kuvastuu niistä. Hän on kuin kenraali, jonka koko armeija on piiritetty ja joka kumartuu viimeisen kerran karttojensa ääreen etsiäkseen ulospääsyreittiä, vain todetakseen, ettei sellaista ole. Sitten hän alkaa työskennellä kuumeisesti, vapisevin käsin hän käy käsiksi noihin inhottavan punottaviin kasvoihin. Hän pitelee huulipuikkoa samoin kuin Michelangelo olisi saattanut käyttää talttaansa elämänsä viimeisenä iltana. Se on taistelu elämästä ja kuolemasta.

– AA 1989