TUHOPARVI (1978)

The Swarm/Svärm
Ohjaaja
Irwin Allen
Henkilöt
Michael Caine, Katharine Ross, Richard Widmark, Henry Fonda, Olivia de Havilland
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
117 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Arthur Herzogin romaani
Ikäraja

Juuri kun luulimme 1970-luvun jo näyttäneen valkokankaalla kaikki mahdolliset jättionnettomuudet, Allen pisti uuden vaihteen silmään: vuorossa oli spektaakkeli afrikkalaisten tappajamehiläisten suurhyökkäyksestä! Alkuperäisen mainoskampanjan ”vakavamieliseksi varoitukseksi” maalaama, elämää suurempi kalkkunaklassikko on Hollywood-blockbusterien hörhösiiven ei-tästä-edemmäksi.

***

Afrikkalaistuneiden mehiläisten (eli ”tappajamehiläisten”) hyönteisalalaji syntyi 1950-luvun lopulla brasilialaisen biologin Warwick E. Kerrin risteytyskokeilujen seurauksena, joiden tarkoituksena oli luoda paremmin tropiikin olosuhteisiin soveltunut hunajamehiläinen. Lokakuussa 1957 joukko Kerrin maahantuomia afrikanmehiläisiä pääsi karkaamaan tarhasta São Paulon osavaltion metsiin, päästen risteytymään vapaasti erilaisten eurooppalaisten tarhamehiläisten kanssa. Lopputulos oli äärimmäisen aggressiivinen ja nopeasti leviävä hyönteinen, joka reagoi häiriöihin sekä pistää huomattavasti tavallista mehiläistä herkemmin, ja joka tuntiessaan itsensä uhatuksi jaksaa jahdata ihmistä lähes puoli kilometriä. Tähän päivään mennessä tappajamehiläiset ovat surmanneet Amerikan mantereella yhteensä yli tuhat ihmistä, mutta niihin liittyvä hysteria on melkoisen liioiteltua. Esimerkiksi Yhdysvalloissa – jonne alalaji levisi vuonna 1990 – vain noin joka viideskymmenes mehiläisen- tai ampiaisenpistosta johtuva kuolema on tappajamehiläisten aiheuttama.

Ensimmäiset afrikkalaistuneiden mehiläisten pelolla rahastaneet populaarikulttuurituotteet olivat TV-elokuvia: Curtis Harringtonin Killer Bees (1974) ja Bruce Gellerin The Savage Bees (1976)[1]. Todellinen paukku koettiin kuitenkin vasta, kun viimeksi Liekehtivällä tornilla suureellisesti skoorannut katastrofituottaja Irwin Allen valitsi tappajamehiläiset oman valkokangaspaluunsa aiheeksi. Toisin kuin Tornissa ja Poseidonissa, Allen päätti tällä kertaa vastata koko kokonaisuuden eikä ainoastaan toimintajaksojen ohjauksesta – kenties Operaatio Atomisukellusveneen ja Viiden viikon ilmalaivassa tekijä ei yksinkertaisesti malttanut pitää näppejään irti scifi-aineksilla flirttailleen mammutin puikoista. Liekehtivään torniin ja tämän jälkijunassa valmistuneeseen Allenin TV-elokuvaduoon Flood! ja Fire! tyytyväinen Warner-yhtiö toi Tuhoparven teattereihin 14 000 kopion voimin heinäkuussa 1978, mikä teki teoksesta yhtiön siihenastisen historian massiivisimman ensi-illan. Taloudelliseksi lopputulokseksi kuitenkin jäi, että elokuva sai vain vaivoin kerättyä edes jättimäistä kuuden miljoonan dollarin mainosbudjettiaan takaisin – massat eivät nielleet sen enempää Tornin pilvenpiitäjäaiheiseen viitannutta julistemielikuvaa kuin trailerissa maalattua apokalypsiaakaan: ”Tuhoparvi on enemmän kuin pelkkää spekulaatiota… se on ennuste!” Allenin onnistumista ei kuitenkaan sovi mitata ainoastaan alkuperäisten intentioiden tai kassalippaiden kilinän perusteella. Kalkkunakatsomisen hienouksiin 1970-luvun mittaan kouliintunut kulttiyleisö otti Tuhoparven välittömästi omakseen, ja vuosikymmenten vieriessä elokuva on alkanut näyttää todellisen klassikkopotentiaalinsa oman aikansa katastrofispektaakkeleiden ylä-, ala- ja ulkopuolella operoivana kaaoksen taiteena.

Arthur Herzogin alkuperäisromaanin ja myös Poseidonin sekä Tornin menestysten takana olleen Stirling Silliphantin käsikirjoituksen rivien välistä virnistää satiirinen allegoria. Sankareittemme yksinkertaisesti ”afrikkalaisiksi” kutsumat tuholaisparvet vyöryvät valtavana muuttoliikkeenä etelästä kohti Teksasin punaniska-alueita, ja lopputekstien jälkeen seuraa jopa vastuuvapauslauseke: ”Tämän elokuvan afrikkalaisella tappajamehiläisellä ei ole mitään yhteistä elinkeinoelämälle hyödyllisen, ahkeran amerikkalaisen hunajamehiläisen kanssa, jolle olemme kiitollisuudenvelassa kansakuntaamme ruokkivien peltojen pölyttämisestä.” Asetelma tuskin on auennut Allenille itselleen, jota Voyage to the Bottom of the Sea -tähti David Hedison luonnehti ”maailman huumorintajuttomimmaksi mieheksi”, ja jonka katastrofisaagoissa ei paljon muuta kuin valkoista ihonväriä nähty (Tornin turvallisuusmiestä tulkinnutta O.J. Simpsonia lukuunottamatta). Mutta miksi olisikaan: luksusristeilijöihin, ökypilvenpiirtäjiin ja paratiisilomakohteisiin sijoitetut tuhon sinfoniat olivat samalla myös kertomuksia etuoikeutettujen ryhmien ja luokkien kollektiivisesta itsemurhasta. Kukaan ei symboloi paikoilleen jähmettyneen yhteiskuntakoneiston epäonnistumista paremmin kuin Richard Widmarkin näyttelemä armeijakenraali – mies, jonka aikalaisyleisö muisti pandemian kukistajan roolista Elia Kazanin elokuvasta Panic in the Streets (1950), mutta joka Tuhoparvessa näyttäytyy täysin avuttomana suoraan infantiileimmista painajaisunista versovan vihollisen edessä. ”Houston palaa… tuleeko historia syyttämään minua – vai mehiläisiä?”

– Petteri Kalliomäki 22.10.2023

[1] Brittiläisen Freddie Francisin vuoden 1966 pioneeriteos The Deadly Bees oli perustunut vuoden 1941 romaaniin A Taste for Honey, eivätkä sen tekemisen aikaan tappajamehiläiset olleet vielä kansainvälisissä uutisissa koska ne eivät olleet levinneet edes Amazonille saakka