PUHELIN (1977)

Telefon
Ohjaaja
Don Siegel
Henkilöt
Charles Bronson, Lee Remick, Donald Pleasence, Ansa Ikonen
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
100 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Walter Wagerin romaanista

Hullu KGB-agentti Nikolai Daltšimski varastaa muistikirjan täynnä Yhdysvaltoihin soluttautuneiden KGB-agenttien nimiä. Hypnotisoidut agentit aktivoidaan soittamalla heille puhelimella ja lausumalla Robert Frostin runo. Dalmchimski on pysätettävä ennen täydellistä kaaosta! Kylmän sodan hyytävässä vakoilujännärissä Helsingillä on komea tuplarooli Moskovana ja Leningradina.

***

Ammattitaitoisimmatkaan ulkomaiset tekijät eivät purkittaneet Suomessa 1960–80-luvuilla kuvattuja kylmän sodan elokuvaproduktioita mitenkään voitonvarmoina onnistumisesta – lukuunottamatta ehkä Oscar-imuriksi osoittautunutta Warren Beatty –megaelokuvaa Punaiset.

Melko yleistä oli, että ohjaaja jossain määrin vierasti Helsingin käyttämistä sijaisena aidoille Moskovalle tai Leningradille. Puhelimen ohjaksissa ollut dynaamisen miehisten rikosfilmien konkari Don Siegel (Likainen Harry) ei luottanut myöskään romaaniin, jonka ohjaajaksi Charles Bronsonin agentti hänet oli suostutellut.

Muistelmakirjassaan Siegel kertoo pitäneensä kirjailija Walter Wagerin luomaa suggerointikuviota liian uskomattomana katsojan näkökulmasta. Stalinistisiiven KGB-virkailija Nikolai Daltshimski (Donald Pleasance) ottaa omin luvin naftaliinista jo parikymmentä vuotta aiemmin hyllytetyn vaarallisen sabotaasisuunnitelman ”Telefonin”. Pelkällä puhelimitse lausutulla runonpätkällä hän herättää Yhdysvaltoihin aikoja sitten solutettuja terroristeja, jotka elävät siellä keskivertoamerikkalaisten henkilöllisyyksillä, muistamatta tietoisesti sotilaallisiin kohteisiin suuntautuvia tehtäviään. Daltshimski laittaa räjäyttelemään niin papin kuin perheenemännän.

Moinen juoni ei sinällään olisi este tiukalle jännitykselle. Identtisestä lähtötilanteestahan ponnistaa John Frankenheimerin Mantshurian kandidaatti (1962), eräs poliittisen trillerin nautittavimmista klassikoista.

Suomi-aineistoa Puhelimessa on vajaan viidentoista minuutin verran, ja jaksot pitävät sisällään monia kylmän sodan ”suomalaiselokuville” ominaisia elementtejä. Alkutekstiosuus alkaa Uspenskin katedraalin kupoleista, joiden yli kamera suuntaa Rahapajankadun ja Satamakadun kulmataloa kohti Katajanokalle. Sama rakennus oli keskeisesti mukana John Hustonin Kremlin kirjeessä (1969).

Luutnantti Aleksandrovin (Åke Lindman) johtamat miehet ryntäävät sisään pidättääkseen Daltshimskin, mutta liian myöhään. Hän on jo häipynyt USA:an aikeineen. Vain konna-agentin äiti vaikeroi huoneistossa – Ansa Ikonen uransa viimeisessä elokuvaroolissa.

Ulkomaisten elokuvaryhmien kuvausjärjestelyjä melkein yksinoikeudella konsultoineella Lindmanilla oli usein näissä filmeissä myös näyttelijäsivurooli neuvostoupseerina, jo ennen Puhelinta sekä Miljardin dollarin aivoissa (1967) että Kalastajan kengissä (1968).

Lindmanin mukaan hän ei koskaan paljastanut ulkomaisille kollegoille vanhaa mainettaan perinteisten Suomi-filmien karskeimpana kundina, ei edes kovanyrkki Charles Bronsonille. Bronson esittää elokuvassa tiedustelusupersankaria majuri Borzovia, jota sotilasjohto pitää kyvykkäimpänä matkustamaan meren yli eliminoimaan Daltshimskin maailmanrauhalle haitallisen toiminnan.

Suomen rooli amerikkalaisten ja brittien fiktiivisenä Neuvostoliittona oli monisyinen jännitekimppu, joka sai Tassin kirjeenvaihtajan nimittämään Siegelin ja Bronsonin kuvaushanketta ”provokatoriseksi”, ”Etykin jalojen päämäärien vastaiseksi” ja ”Neuvostoliiton vastaista psykoosia lietsovaksi”.

Lopullisesta elokuvasta leikattiin meillä pois toimistokuvia, joissa neuvostoviskaali käyttäytyi sensorin mielestä epämiellyttävästi Leninin kuvan ollessa samanaikaisesti näkyvissä. Nyrkkisäännön mukaan yhdistelmä ei ollut sopiva suomalaisille valkokankaille, etenkään Suomessa kuvatussa kansainvälisessä elokuvassa.

– Jussi Karjalainen 13.5.2006