Cassavetes ja Rowlands pääsivät näyttelemään yhdessä muidenkin ohjattavina Paul Mazurskyn Shakespeare-tulkinnassa. Erityisesti Cassavetes tekee saarelle elämäänsä pakenevan Phillipin (modernin Prosperon) roolissa parasta näyttelijätyötään vuosikausiin. Vieraantuneen avioparin esittäjät onnistuivat hämmentämään ohjaajankin kuvausten ulkopuolisella tinkimättömyydellään.

***

Shakespearen näytelmien modernisoinnissa on aina oma riskinsä. Kirjailijan voima perustuu hänen ällistyttävän rikkaaseen kielenkäyttöönsä ja kykyynsä synnyttää eläviä ja toimivia henkilöhahmoja vanhoihin tuttuihin tarinoihin. Kun nämä draamat irrotetaan oikeasta yhteydestään ja siirretään toiseen aikakauteen, syntyy yleensä ongelmia. Paul Mazursky on kuitenkin uskaltautunut tähän uhkapeliin. Hän on ottanut lähtökohdaksi Shakespearen ”testa-menttinäytelmän” Myrsky ja tehnyt siitä oman ja pitkälle omakohtaisen version.

Mazurskyn nykyaikainen Prospero on menestyvä ja maineikas arkkitehti, joka pakenee omaa keski-iän kriisiään, hiertävää suhdetta näyttelijätärvaimoonsa autioituneelle kreikkalaiselle saarelle tyttärensä Mirandan kanssa. Siellä hänellä on seireeninään kaunis laulajatar ja erakko Kalibanos. Yhden päivän aikana arkkitehti tekee tiliä elämäs-tään, joka keriytyy takautumina esiin, samalla kun ratkaisun ja myrskyn merkit latautuvat nykyhetkessä.

Shakespearen ikääntyvän taikurin ongelmat ovat vaihtuneet nykyajan menevän miehen arkisempiin huoliin, epä-varmuuteen ja pelkoon henkisestä halvaantumisesta, luovuuden ja tuntemisen kyvyn menetyksestä. Mutta oman taikansa Mazurskyn elokuva pystyy välittämään tunnelmien heittelehtiessä hilpeästä juhlavaan, tyylilajin polveilles-sa realismin ja fantasian välillä, vuohipaimenen klarinettisoolon laajentuessa Liza Minnellin laulamaksi ylistykseksi New Yorkille. Länsimaisen populaarikulttuurin ainekset lyövät kättä Shakespearen luonnonmystiikan kanssa. Tele-visio löytää tiensä paimenen luolaan ja ”Why Don’t the Fools Fall in Love” kajahtaa ikiaikaisessa kreikkalaisessa maisemassa, joka lopussa vaihtuu New Yorkin silhuetiksi.

Mazursky on löytänyt ikivihreille ongelmille ihailtavan kepeän tyylilajin, joka ei kuitenkaan peitä draaman ja ihmisku-vien syvempiä särmiä. New Yorkin pintamaailman ja Kreikan saariston rinnastus terävöittää ihmisten etsinnän ja vääristyneet arvot: ongelmat ja ikävä seuraavat heitä täydelliselle lomalle maailman kauneimpien maisemien äärel-le. Mazurskyn elokuvan viehätys on myös paljolti siinä, ettei se lopultakaan ota itseään kuolemanvakavasti – elämä on leikkiä tai unten kudosta ja maailma näyttämö, johon mahtuu sekä magiaa että silmänisku yleisölle.

– Markku Tuulen (1983) ja Sakari Toiviaisen (1983) mukaan