TÄRKEINTÄ ON RAKASTAA (1974)

Diabelin hyllyttämisen jälkeen Żuławski matkasi entiseen opiskelumaahansa Ranskaan. Siellä syntynyt elokuva oli edeltäjiään visuaalisesti hillitympi, Godardin Keskipäivän aaveesta vaikutteita saanut draama. Pitkillä, hiipivillä kamera-ajoilla toteutettuna se kertoo b-luokan näyttelijän (Schneider) ja valokuvaaja (Testi) intohimoisesta suhteesta. Mukana on myös Żuławskin intensiivisisten roolihahmojen täydellinen tulkki Klaus Kinski.

***

Andrzej Zulawski (s.1942) kasvoi Puolassa ja opiskeli elokuvaa Pariisissa. Puolaan palattuaan hän työskenteli Wajdan assistenttina, ennen kuin ohjasi ensimmäisen elokuvansa Trzecia czesc nocy (Yön kolmannes) vuonna 1970. Sitä seurasivat Puolassa Diabel (1972) ja Ranskassa L’important c’est d’aimer (1974), Posession (1981), La femme publique (1984) ja L’amour braque (1985). Otsikot sinänsä ovat jo hyviä iskusanoja luonnehtimaan Zulawskin maailmaa ja keskeisiä aiheita, siis: ”Paholainen”, ”Tärkeintä on rakastaa”, ”Riivaus”, ”Julkinen nainen” (joka ainoana Zulawskin elokuvana on nähty suomalaisessa ohjelmistossa), ”Mieletön rakkaus”.

Zulawskin elokuvat ovat aineistoltaan ylitsepursuavia, toteutukseltaan oopperamaisen pauhaavia sukelluksia rakkauden ja kuoleman, intohimon ja väkivallan, todellisuuden ja sepitteen (elämän ja elokuvan/teatterin) pakkomielteisiin. ”Kiistatta hullu ja epäilemättä nerokas”, kuuluu muuan ranskalainen luonnehdinta Zulawskista. ”Hänen jokainen uusi teoksensa on eräänlainen meteori, joka lävistää elokuvamme, polttaa ja myllertää meitä ja pakottaa katsomaan syvälle sisimpäämme, viime kädessä kuorimaan sielumme paljaaksi.” (Max Tessier, 1984).

 L’important c’est d’aimer on rakennettu käänteiseksi prosessiksi, joka ensimmäisestä jaksosta viimeiseen sisältää alituisesti oman itsekritiikkinsä. Ensimmäisessä jaksossa nähdään pornoelokuvan kuvaus. Näyttelijätär sanoo miehelle, jonka kasvot ovat punaisen (fiktiivisen veren) peitossa: ”Minä rakastan sinua”. Viimeisessä jaksossa sankari on todellisen (vaikka tietysti fiktiivisen) veren peitossa, ja sama näyttelijätär sanoo, näyttelemättä (?): ”Minä rakastan sinua”. Tällainen spektaakkeli spektaakkelin sisällä hallitsee elokuvan koko rakennetta.

Sitä heijastavat myös elokuvan henkilöhahmot: Nadine on epäonnistunut näyttelijätär, joka on valmis esittämään mitä tahansa säilyttääkseen julkisivunsa ja harhakuvansa. Hänen miehensä yrittää turhaan järjestää elämäntilanteensa sirpaleita. Ohjaaja kääntää spektaakkelin jatkuvasti omaksi karikatyyrikseen. Valokuvaaja kehittelee kuvitelmia, joiden hän haluaisi tulevan todeksi. Nadinen ja valokuvaajan suhde, elokuvan varsinainen juonirunko, kehkeytyy näytellyn ja ei-näytellyn, suuren intohimon ja sen torjunnan kamppailuna: mitä enemmän he yrittävät väistää toisiaan, sitä varmemmin he löytävät toisiaan, sitä varmemmin he löytävät toisensa.

Elokuva on konstruoitu muistuttamaan, oopperaa, jossa on suuria tunteita elämän ja kuoleman kysymyksiä, väkivaltaisia kohtauksia, hirviömäisiä ihmisiä. Zulawskia näyttää kiinnostaneen ennen muuta paatoksen estetiikka, tutkimusmatka sitä merkitseviin trikkeihin ja koodeihin menettämättä kosketusta todellisuuteen ja lankeamatta banaalisuuteen. Hänen tähtäimessään näyttää olevan teatralisointi, inhimillisten ainesten barokkinen liioittelu, ja tämän tyylittelyn yhdistäminen analyysiin ja suoriin tunteisiin. Viime kädessä kyseessä on elokuva elokuvasta.

– Noel Simsolon (Ecran 34. mars 1975) ja muiden lähteiden mukaan.