CINEMA PARADISO (1989)

Nuovo Cinema Paradiso
Ohjaaja
Giuseppe Tornatore
Henkilöt
Philippe Noiret, Jacques Perrin, Salvatore Cascio, Marco Leonardi, Antonella Attiu
Maa
Italia/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
125 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
musiikki Ennio Morricone
Ikäraja

Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin voittaneesta Cinema Paradisosta tuli hetkessä sekä kriitikoiden että yleisön rakastama kestosuosikki. Elokuvaa on vaikea uskoa ohjaajansa vasta toiseksi näytelmäelokuvaksi, niin lämpimän pakahduttavasti tarina lapsuudesta ja nuoruudesta, kielletystä rakkaudesta, eletystä elämästä ja rakkaudesta elokuviin kietoo pauloihinsa jättäen pysyvän muistijäljen.

***

Giuseppe Tornatoren elokuvasta Cinema Paradiso muodostui yksi vuoden 1989 suuria menestyksiä useimpien kriitikoiden ja ennen kaikkea yleisön parissa. Elokuva oli päästetty levitykseen jo edellisenä vuonna puolta tuntia pidempänä versiona, mutta se vedettiin markkinoilta pois ja kaksituntinen versio aloitti voittokulkunsa: juryn erikoispalkinto Cannesin elokuvajuhlilla ja parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar. Eräässä yleisöäänestyksessä Englannissa se jopa äänestettiin 1980-luvun parhaaksi elokuvaksi. Menestys ei ole yllättävää, vetoaahan elokuva vahvasti tunteisiin ja nostalgiseen viettiin, erityisesti vanhoja elokuvia kohtaan tunnettuun rakkauteen – kyynisemmät kriitikot näkivätkin tässä pelkää kaupallista laskelmointia ja todellisten sosiaalisten ongelmien pakoilua. Tarinan keskuspaikka on pienen italialaiskaupungin elokuvateatteri Nuovo Cinema Paradiso, jonka pimeydessä käydään suurella intensiteetillä läpi kollektiivisia tuntoja: eläydytään täysillä melodraaman sentimentaalisuuteen, seurataan herkeämättä Viscontin Maa järisee -elokuvaa, vaaditaan rahat takaisin Antonionin Huuto-elokuvan jälkeen jne. Kohtalokas hetki tulee, kun yleisö ensi kertaa näkee sensuroimattomia suudelman valkokankaalla. Mikä onkaan elokuvan tulevaisuus tämän jälkeen?

Elokuvan päähenkilö on Salvatore, lempinimeltään Totò, jolle elokuvateatteri ja sen pitäjä Alfredo (Philippe Noiret) avaa kokonaan uuden maailman. Pian hänelle eivät riitä pelkät elokuvat, hänen on päästävä paremmin perille tuosta ihmeestä. Alfredosta tulee hänelle sodassa kaatuneen isän korvike ja tämä vastaavasti löytää hänestä työnsä jatkajan – työn, jolla ei kenties enää ole tulevaisuutta. Toto pääsee aikanaan avustamaan projisointihuoneeseen. Initiointi elokuvan saloihin saa melkeinpä eroottisia sävyjä. Toton toinen rakkauden kohde on rikkaan perheen tytär Elena ja näillä kahdella intohimolla on tietysti yhtymäkohtansa. Lopulta on kuitenkin selvää, että molempia hän ei saa. Hänestä tulee aikanaan elokuvaohjaaja kun omalaatuisen tapahtumaketjujen ja väärinkäsitysten kautta hänen ja Elenan tiet ovat eronneet. Elokuva siis näyttäytyy hurmioittavan lumeen taiteena, joka voi tehdä elämän suurenmoiseksi mutta myös vieroittaa siitä.  Mukana on sen verran omaelämäkerrallista ulottuvuutta, että elokuva on kuvattu Tornatoren synnyinkaupungissa.

Elokuvasta on valmistunut myös 175 minuuttia pitkä ”ohjaajan versio”, jossa käydään läpi ennen kaikkea Salvatoren ja Elenan välienselvittely jälkimmäisen palattua kaupunkiin Alfredon hautajaisiin 20 vuotta elokuvan keskustapahtumia myöhemmin. Tämä antaa elokuvalle ironista terää ja korostaa ajatusta siitä, kuinka vaikea on löytää tasapaino arkisen elämän ja taiteen välillä. Joidenkin kriitikkojen mielestä tämä tasapainottaa hyvin elokuvan sentimentaalisuutta, toisten mielestä se toisaalta rikkoo elokuvan helmimäisen täydellisen kerronnallisen balanssin.

– HB 27.4.2000. Lähteitä: Monthly Film Bulletin, March 1990 (arvostelu); Sight and Sound, February 1994 (arvostelu)