KAUHUJEN TEATTERI (1973)

Kriitikoiden väheksymä vanhan tyylin näyttelijä Edward Lionheart (Vincent Price) kostaa arvostelijoille William Shakespearen tragedioista tutuin menetelmin. Tinkimättömän kolkko brittikomedia ottaa aiheestaan kaiken irti loistavien näyttelijöiden avulla. Ironian, inhimillisyyden ja megalomanian yhtälö on aidosti shakespearelainen.

***

Vuonna 1972 perinteinen hirviöelokuva oli kuollut, ja kauhu haki uusia uria. Vincent Pricen esittämän hullun urkurin kostoa kuvannut The Abominable Dr Phibes (1970) oli luonut uuden trendin; se nauroi itselleen ja tarjosi samalla kauhun suurkuluttajille raskaan sarjan karmeuksia. Phibesin menestyksen vanavedessä tehty Kauhujen teatteri jatkoi trendiä ja nosti sen korkeimpaan huippuunsa.

Price on tällä kertaa Edward Kendall Sheridan Lionheart (keskimmäiset nimet viittaavat näyttelijä-teatterinjohtaja William Hunter Kendalliin ja dramaturgi Richard Brinsley Sheridaniin), ikääntynyt näyttelijä, jonka tiedetään tappaneen itsensä jäätyään vaille parhaan näyttelijän Critics Circle –palkintoa vuonna 1970. Kolme vuotta myöhemmin häntä väheksyneet kritiikot alkavat kohdata karmivia kuolemia, jotka ovat Shakespearen näytelmien inspiroimia. Lionheart onkin ollut hautomassa kostoa hylätyssä Burbage-teatterissa, apunaan uskollinen tyttärensä (Diana Rigg) ja lauma asunnottomia.

Kauhujen teatteri muistuttaa rakenteeltaan kaksinäytöksistä näytelmää, jossa selittävä takauma tulee toisen näytöksen alussa. Kohtauksesta toiseen taitavasti siirtyvä elokuva on upean yhtenäinen kokonaisuus, enemmän kuin pelkkä murhaavien osiensa summa. Uhrien ainutlaatuisia kuolintapoja ei ole valittu sattumalta, vaan itse kunkin kriitikon luonteenpiirteiden mukaan: Trevor Dickman (Harry Andrews) tuhoutuu himokkuuteensa, Solomon Psaltery (Jack Hawkins) mustasukkaisuuteensa, ja niin edelleen.

Laadukkuus leimaa Kauhujen teatteria kautta linjan, alkaen Michael J. Lewisin sykähdyttävän musiikin säestämästä mykkäkauden Shakespeare-filmatisointien montaasista. Vasta viimeisellä kolmanneksellaan elokuva alkaa osoittaa hyytymisen merkkejä: miekkailujakso on pitkitetty ja Othello-osuus epäuskottava, ja Lionheartin kohtaloksi koituva tulipalo teatterissa tuntuu liian kaavamaiselta lopulta noin persoonalliselle pahikselle. Nämä ovat kuitenkin vain pieniä moitteita. Hienostunutta huumoria ja rajua epämiellyttävyyttä hämmentävän sujuvasti yhdistävä Kauhujen teatteri on edelleen kaikkien aikojen suurin englantilainen kauhukomedia.

”Sain Kauhujen teatterista elokuvaurani parhaat saavutuksen ja tyydytyksen tunteet”, Vincent Price on muistellut. Lisäksi Price sai poikkeuksellisia kehuja kriitikoilta, jotka eivät varmaankaan halunneet samastua elokuvan turhantärkeisiin arvostelijahahmoihin. Elokuva oli merkittävä käänne myös tähden yksityiselämässä. ”Vastanäyttelijät olivat mainioita. Rakastuin erääseen heistä, Carol Browneen (kampaamossa kärvennettävän Chloe Moonin esittäjä), menin hänen kanssaan naimisiin, ja elimme onnellisina elämämme loppuun asti.” Avioliitto kesti vuodesta 1974 Brownen kuolemaan vuonna 1991.

– Lauri Lehtinen 8.4.2005, lähteinään Jonathan Rigby (English Gothic: A Century of Horror Cinema, 2000) ja Denis Meikle (Vincent Price: The Art of Fear, 2003)