RUOKALA LOKKI (2006)

Itsenäinen naisyrittäjä (Kobayashi) perustaa lounasravintolan Punavuoreen. Japanilainen sielunruoka ei löydä asiakaskuntaa, ja pitkään ainoa asiakas on kahvia juova animeharrastaja (Jarkko Niemi). Kokonaan Suomessa kuvatun elokuvan viehätys perustuu arkiseen fantasiaan ja kahden hyvin erilaisen kulttuurin samankaltaisuuksiin. Kesävalossa kylpevä Helsinki on kaunis.

Ohjaaja Naoko Ogigami on vieraana keskiviikkona 20.3. (elokuvan avaus), sekä lauantaina 23.2. (Q&A-tilaisuus elokuvan jälkeen).

***

Itse kullekin tulee joskus halu hypätä lentokoneeseen ja matkustaa suurenmoiseen ruokapaikkaan. Halu on erityisen suuri urbaanissa Japanissa, missä trooppisten saarten kuvat koristavat kadunkulman matkatoimistojen ja ruuhkajunien seiniä ja kirjakauppojen hyllyt ovat pullollaan matkaoppaita.

Kuten Naoko Ogigamin Ruokala Lokki hauskasti osoittaa, harva voi toteuttaa unelmansa tai edes mitään sen kaltaista. Hänen elokuvansa kolmesta naisesta, jotka ovat kaikki yli 30-vuotiaita sinkkuja ja jotka löytävät uuden elämän ja toisensa Helsingissä, ei ole kuitenkaan mikään tavanomainen you-go-girl empowerment -kertomus.

Ogigamin niin ilmeisesti ihaileman Aki Kaurismäen elokuvien tavoin kyseessä on pikemminkin piristävän valpas tutkielma elämän perusasioista – ruoasta, ystävyydestä, työstä, rakkaudesta, kodista. Elokuva tarjoaa näkökulman turisti-Suomeen, mukaanlukien Helsingin sataman yllä kiertäviin lokkeihin, mutta sen hallitseva näkökulma on intiimi ja arkipäiväinen. Näemme enemmän elokuvan nimessä mainittua ravintolaa kuin ulkomaailmaa, niin kuin päähenkilötkin.

Niille, jotka ovat tottuneet ulkomailla kuvattujen japanilaisten elokuvien panoraamoihin kuuluisista nähtävyyksistä Ruokala Lokki voi tuntua klaustrofobiselta. Minäkin, joka en ole mikään matkaelokuvien ystävä, aloin kaivata paria kaukokuvaa. Mutta Ogigami, University of Southern Californiasta valmistunut ohjaaja, jonka pitkän elokuvan debyytti Barber Yoshino (2004), esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla, tietää tarkkaan mitä hän tekee. Aiheisiin ja kuvioihin, jotka tuntuvat aluksi söpöiltä tai arkisilta, tulee resonanssia ja painokkuutta toiston ja laventamisen tuloksena.

Sataman lokit, joita nähdään usein, ovat enemmän kuin siivekästä paikallisväriä. Ne alkavat muistuttaa kolmea sankaritarta – vapaita sieluja, jotka ovat tulleet pitkän vaelluksen jälkeen kotiin.

Ruokalan omistaja on Sachie (Satomi Kobayashi), reipas ja suoraviivainen tyyppi, joka haluaa tuoda japanilaisen kotikeittiön ruokaa Suomeen. Mutta hän saa osakseen vain epäluuloisia katseita ohikulkijoilta, varsinkin keski-ikäisten naisten kolmikolta, joka toimii koomisena kreikkalaisena kuorona. Hän pitää kuitenkin pintansa, ja lopulta teinipoika (Jarkko Niemi) harhailee hänen pieneen, tahrattomaan ruokalaansa, osoittaa puhuvansa japania (hyvin vähän) ja rakastavansa animea, varsinkin Gatchamania. Osaako Sachie Gatchaman-tunnuslaulun sanat? Noloa kyllä ei.

Samana iltana kirjakaupan kahvilassa hän kohtaa Midorin (Hairi Katagiri), pitkänhuiskean naisen, jolla on aina ällistynyt ilme. Tämä sattuu tuntemaan Sachieta koko päivän riivanneen laulun sanat. Huojentunut Sachie kysyy uudelta tuttavaltaan, mikä on tuonut tämän Suomeen. Midori kertoo sulkeneensa silmänsä eräänä päivänä, laittaneensa sormensa maailmankartalle ja tulleensa siten tuhansien järvien maahan. Sachie tuntee löytäneensä sukulaissielun ja pyytää hotellitonta Midoria luokseen asumaan. Pian Midori on ravintolassa tarjoilijana, vaikka ainoa asiakas onkin poika, joka tulee joka päivä juomaan ilmaista kahvia ja hakemaan annoksen japanilaista kulttuuria.

Eräänä iltapäivänä toinen asiakas (Markku Peltola) kävelee sisään. Iso, huojuva mies, jolla on kaikkitietävä katse, näyttää Sachielle miten keitetään täydellistä kahvia, ja kävelee ulos. Lyhyt tapaaminen on ruokalalle käänteentekevä. Hyvän kahvin ja Sachien herkullisten kanelipullien tuoksu houkuttelevat asiakkaat, myös ”kreikkalaisen kuoron”, sisään.

Sitten paikalle ilmestyy kolmas japanilainen nainen: silmälasipäinen, kohtelias, eksentrinen Masako (Masako Motai), joka on jäänyt Helsinkiin hukattuaan matkatavaransa. Kohta Sachiella ja Midorilla on keittiössä uusi kumppani, joka valmistaa oivallisia omusubi-riisipalloja, eli ”japanilaista sielunruokaa”, kuten Sachie asian ilmaisee.

Draaman puolella ei elokuvassa paljon muuta olekaan. Merkillinen nainen, joka on tuijottanut ruokalan ikkunasta päivästä toiseen vähän pelottavasti, saa kolmikon viimein lähtemään japanilaiselta saarekkeeltaan tutustumaan suomalaiseen maailmaan ympärillään. Tuo saareke on liiankin mukava, ja siinä vallitsee hieman itseriittoinen tunne siitä, että ollaan levittämässä japanilaista kulttuuria alkuasukkaille. Mutta siinä on todellista vapauden ja yksinäisyyden tunnetta – maastamuuttajan kruunua ja tappuroita.

Lopuksi Ogigami vie tarinan uudelle, surreaaliselle tasolle. Se ei tuo mukanaan mitään älytöntä, se vain vapauttaa siivet taikuudelle, joka on ollut mukana alusta alkaen kolmen sankarittaren ja heidän uuden kotinsa sydämissä. Ehkä se liittyy veteen – tai omusubiin.

– Mark Schillingin mukaan (The Japan Times 17.3.2006) AA 19.12.2007