Joulu on taas, ja lentokentällä puolisoaan odottava suorasukainen John McClane (Bruce Willis) joutuu uuteen yhden miehen sotaan. Räjähdysvoima yhdistyy laajaan tunneskaalaan Renny Harlinin suorituskykyisessä jatko-osassa, joka teki vielä järeämpää tulosta kuin John McTiernanin merkkiteos. ”Die Hard 2 on action-elokuvien muotovalio, ei persoonallinen eikä omintakeinen mutta täydellinen”, Helena Ylänen kirjoitti Helsingin Sanomissa.

***

Vuonna 1989 Renny Harlin oli 30-vuotias ohjaaja, joka oli lyönyt läpi Hollywoodissa siinä määrin, että hänelle tarjotut isot hankkeet aiheuttivat valinnan vaikeuksia. Harlin filmasi komediaa Ford Fairlane – rokkidekkari ja kehitteli kolmatta osaa Alien-elokuvasarjaan. Ford Fairlanen tuottaja Joel Silver taas halusi Harlinilta jatko-osan tuottamalleen toimintatrillerille Die Hard, suomeksi Vain kuolleen ruumiini yli. Terroristeilta vaimoaan pelastavan sankarin toimintaympäristö oli tarkoitus vaihtaa pilvenpiirtäjästä lentokenttään.

Finnkinon markkinointipäällikkönä toiminut Jussi Mäkelä on kertonut vaikuttaneensa valintaan, joka kallistui Die Hard 2:een. ”Fox oli palkannut Rennyn Alien 3:een, ja välityönä oli tarjottu Ford Fairlane. Sitten Foxilla huomattiin, että jätkä on lahjakas. Renny haluttiin tekemään Die Hard 2, mutta Renny ei halunnut luopua Alienista, ei millään ilveellä. Foxin Euroopan-osaston johtaja Jorge Canizares soitti minulle Helsinkiin ja pyysi, että sanoisin Rennylle ystävänä, että unohtaa Alienin ja tekisi Die Hard 2:n. Soitin Rennylle. ’Ei, ei, ei’, vastasi Renny. Renny halusi tehdä elokuvaa Walter Hillin kanssa, jota arvosti. Mainitsin sitten, että Die Hard oli isompi elokuva kuin Alien 1 ja 2 yhteensä, ja pian Renny vaihtoi elokuvaa. Valmistuessaan Die Hard 2 oli maailman kallein elokuva.” (Veli-Pekka Lehtonen: Renny Harlin, ainutlaatuinen elämäni, WSOY 2021)

Ensimmäiset Die Hard -elokuvat perustuvat Roderick Thorpin ja Walter Wagerin romaaneihin, joiden sankari vaihtui matkalla valkokankaalle: Bruce Willisin esittämä newyorkilainen poliisi John McClane ei ole kirjailijoiden vaan elokuvantekijöiden luomus. Tv-sarjassa Konnankoukkuja kahdelle Willisin tavaramerkiksi oli muodostunut huulenheitto tukalissa tilanteissa. Toisessa Die Hardissa hän halusi realistista otetta ja vastusti viimeiseen asti hauskoja tokaisuja, jotka ohjaajan mielestä kuuluivat konseptiin. Näkemyserosta selvittiin kuvaamalla samoista kohtauksista enemmän ja vähemmän totiset versiot. Yleensä jälkimmäiset päätyivät elokuvaan.

Siinä missä Die Hardissa soi Beethovenin Oodi ilolle, Die Hard 2:ssa kuullaan Sibeliuksen Finlandiaa. ”Sibeliuksen käyttäminen oli alusta asti haaveeni”, Harlin on kertonut. (Harlin on Harlin, toim. Mika Siltala & Matti Paunio, Like 1991) ”Tietysti patrioottinen teko, mutta samalla se sopi erinomaisesti elokuvan dramaattiseen ja visuaaliseen rakenteeseen.”

240 miljoonan dollarin kassatulot kerännyt Die Hard 2 oli ensimmäistä Die Hardia isompi hitti ja valmistusvuotensa kymmenen katsotuimman joukossa. Suomalainen media korosti, että Harlin hallitsi lajinsa ja oli sen huipulla. ”Die Hard 2 on action-elokuvien muotovalio, ei persoonallinen eikä omintakeinen mutta täydellinen”, Helsingin Sanomien Helena Ylänen muotoili. ”Harlin on tehnyt täydellisen elokuvatuotteen”, Uuden Suomen Mika Siltala kirjoitti. Video-oppaan (WSOY 1994) Kari Salminen piti Harlinin elokuvaa ”lähes täydellisenä” viiden tähden suorituksena, kun John McTiernanin ohjaama edeltäjä sai samalta kriitikolta neljä tähteä.

Salmisen Harlin on Harlin -kirjan esseen mukaan John McClane on suuri heeros ja kansanmies samassa paketissa. ”Hänen parhaita kavereitaan ovat maailman menon paitsioimat maan hiljaiset, kuten musta passipoliisi tai lentokentän talonmies. Vanhukset, mustat tai työläiset kelpaavat, tärkeilevät poliisipäälliköt, ohjekirjoja selailevat FBI-agentit tai turvallisuuspäälliköt tai toisten kärsimyksistä elävät medialoiset eivät.”

Renny Harlinin menestystarinan kaihoisa sivujuoni on ikuisesti täyttymättömältä vaikuttava haave tehdä jotain muuta kuin viihdettä. ”Olin tyytymätön siihen, että tein viihdyttäviä elokuvia, että minulla oli hauskaa, että elokuvani olivat hauskoja, mutten tehnyt mitään maailman hyväksi – paitsi viihdytin ihmisiä”, ohjaaja totesi vuonna 1991 (Harlin on Harlin). ”Olen kaupallisilla elokuvillani päässyt asemaan, jossa voin tehdä sellaisia elokuvia kuin haluan. Uskon, että teen vielä elokuvia, joissa yhdistän viihteellisen perusvireen hyvään sanomaan.”

– Lauri Lehtinen 21.12.2024